Olo on vähän hukassa. Oltiin vaan lomalla ja yhtäkkiä ulkopaikkakuntalaisena sairaalassa. Ensin lähellä mummolaa, nyt siirron vuoksi kauempana toisessa sairaalassa. Koti on vielä kauempana.
Huoli on kaikkialla. Vauvassa, joka potee rs-virusta ja sai ehkäpä keuhkokuumeen päälle. Huoli on mummolassa, jonne isommat lapset jäi. Mieli vaeltaa ja huolehtii, stressaa tulevaa, nykyhetkeä ja sitä, mistä ei vielä tiedä.
Yöt on katkonaisia. Valvon myöhään. Herään tokkurassa ja olo on yhtä tokkurainen koko päivän. Osastolla istun lepotilassa. Selaan kännykkää, tuijottelen ikkunasta, tai kävelen ympyrää. Vahdin, että vauva näkee minut aina kun jaksaa raottaa silmiään.
Käyn myös päivisin mummolassa. Saan riehakkaan vastaanoton, kun kaksi ikävöivää pientä tappelevat sylipaikasta. Halin, hellin ja leikin heidän kanssaan. Samalla kerron, että äidin pitää taas kohta mennä. He ymmärtävät ja mummin hoidossa sujuu kaikki paremmin kuin hyvin.
Tänään on päivä numero kolme osastolla. Tiedossa kaksi päivää vähintään lisää. Tänään saapui myös lasten isä paikalle.
"Onko sulla jotain fiiliksiä tästä?" hän kysyy ja nyökkää päätä piuhoissa makaavaa vauvaa kohti.
Mä en vastaa. Tuijotan lastensairaalan ylimmästä kerroksesta ikkunasta ulos. Silmät vetistyy. Hän pyyhkii omia silmiään ja odottaa vastausta. Sitä hän ei saa.
Jos mä olisin vastannut, olisin kertonut miten tekopyhä hän on. Seitsemän kokonaista viikkoa, eikä pihaustakaan. Syy vieritetty jälleen mun niskaan. Vauva sairaalassa, nyt hän on siinä. Itkee kai hiljaa. Tekopyhää. Kaikki se monien kuukausien välinpitämättömyys ja teot, mitä ei tekemättömiksi saa. Mielessä pyörii maailman rumimmat sanat ja lauseet. Nekään ei riitä.
Labroja ottaessa hoitaja kysyy syntymätietoja. Isän suusta kuuluu rivi öö-kirjaimia pään kääntyessä kysyvästi mua kohti. Inhimillinen unohdus, mutta sitä en hälle suo. Vihaan häntä vähän lisää siitä hyvästä. Mistä tietäisi, kun se päivä ei ollut hänelle samalla tavalla ikimuistoinen? Tekisi mieli antaa tilanteen kiduttaa, mutta vastaan hänen puolestaan.
Olisin kysynyt, muistaako hän miltä tuntui istua esikoisen sairaalasängyn vieressä kaksi viikkoa. Me kaksi, vasta kymmenen päivää vanhemmuutta takana. Se iso painava huoli oli meidän yhteinen taakka. Ja se taakka oli kevyempi kantaa. Pidimme huolta toisistamme sekä tyttärestämme.
Nyt se sama henkinen taakka on mun oma. Hän, Vilho, on mun kaikkeni, mun silmäterä. Sairaana, vaikkei sentään hengenvaarassa. Mikään sana ei taaskaan riitä. Ei hän ymmärtäisi. Hän ei jaa sitä samaa vanhemmuutta mun kanssa. Hän on joku, joka vaan käy ja lähtee. Mä jään.
Tarvitsisin taas sen vanhemman, jonka kanssa käydä yhdessä läpi tilannetta, viestitellä, ja jutella. Näinä hetkinä olo on vain puolikas. Toista puolta ei voi paikkaa kukaan muu, kuin se samanvertainen vanhempi.
Voi ei...hirveän raskasta ja yksinäistä! Onneksi kuitenkin sekä vauva että isommat lapset ovat hyvässä hoidossa. Voisi kysyä, että miten sinä jaksat tätä kaikkea, mutta eipä siinä ole vaihtoehtoja. Olisikohan mahdollista, että kaiken sairastelun jälkeen pääsisit johonkin yksin lepäämään? Saisit syödä ja nukkua hyvin.
VastaaPoistaKyllähän sitä aina jaksaa ja ihmeen hyvin jaksankin. Nyt, kun tiedän isompien lapsien olleen ja olevan hyvässä hoidossa ja Vilho paranee myös, ei ole itsellä huolta ja stressiä sen puoleen. Yöt on vähän katkonaisia osastolla, mutta muuten voisi ajatella että tämä aika täällä menee leväten. Vauva nukkuu, joten kauheasti tekemistäkään ei jää, paitsi se lepo. Tekee kyllä hyvää itsellekin! :) syöminen toki sitten on vähän niin ja näin...
PoistaHurja tilanne, paljon voimia ja tsemppiä. Löysin juuri tämän blogisi ja niin samaistuin. Vaikka itse 44v, nämä tunteet ovat kuitenkin ajattomia. Tuntui vertaistuelta lukea alkuselviytymistäsi. Itselläni samankaltainen tilanne 2013 lapsia tosin vain yksi. Vauva vatsassa ja yksin jäin. Kotikaupungissani Hämeenlinnassa toimii myös hyvin kaikki tuki. Sain voimaa kirjoituksestasi, kiitos siitä!
VastaaPoistaHeippa! Kiva, että löysit tänne ja sait teksteistäni vertaistukea. Kurjaa tietysti, että olet itsekin kokenut samaa, sitä en voi kenellekään toivoa!❤️ Hämeenlinna tosiaan on hyvä paikka asua!
PoistaKirjoituksesi on niin avoin ja rehellinen, tunnistan paljon tunteitasi. Omasta erostani on jo vuosia, mutta se shokki kun toinen vain lähtee ja vaihtaa lennossa uuteen on kuin kuolema. Olen vuosia tapahtuneen jälkeen miettinyt parisuhteita ja rakkautta ja todennut, että tässä maailman ajassa on jotakin mikä rikkoo perheitä ja sitä kautta koko ihmisten turvajärjestelmää. Sillä aivan kuten sanoit, puoliso on se, keneltä saamme tukea jaksaa arjen haasteet, lyhyet yöt, lapsen sairastamiset jne. Ja meitä yksinhuoltajia on todella paljon, meitlä puuttuu nämä luontaiset tuet joten voimavaratkin viedään äärimmilleen. Ei ihme, että nuoren sukupolven pariutuminen ja lapsihaaveet laskevat kuin lehmän häntä, kun näkevät kuinka liitot päättyvät joka toisella. kukapa haluaisi vapaaehtoisesti jäädä kantamaan kaiken vastuun yksin, yhteiskunnan ollessa ainoa tuki vuosikymmenien ajan. Uskon, että tulee vielä päivä, jolloin miehesi joutuu kohtaamaan tekemiensä valintojen seuraukset, katsomaan totuutta peiliin ja miettimään kenen etua hän ajatteli vaihtaessaan lastensa äidin toiseen. Se arki kun tulee kaikissa suhteissa, mutta perhe rakennetaan pysyvyydelle, ei huuman tunteille. Lapsille paras turva on AINA ehjä koti, kun se viedään, lapsen elämän perusturva murennetaan ja sitä haavaa he kantavat koko elämänsä. Suren kaikkien avioerolasten puolesta ja suren sitä, kuinka helppoa ihmisillä tuntuu olevan perheen hylkääminen ja pettäminen. Suren yhteiskuntaa, jossa yksilön arvo on yhteisiä arvoja tärkeämpiä, jossa perheen onni on vähempiarvoinen kuin yksilön onni. Ihmiset menettävät elämässään sen tärkeimmän jahdatessaan onneaan, sillä se tulee toisillemme elämisestä, itsestä antamisesta. Nyt olemme oppineet vaatimaan vain itsellemme, mitä minä haluan ja tarvitsen, olenko minä onnellinen ja rakastettu. Emme rakasta ketään muuta kuin itseämme, emme puolisoamme, emme edes lapsiamme. Jos miehesi olisi asettanut omat lapsensa etusijalle, hän ei olisi tehnyt sitä mitä teki. Syyllisyys häntä varmasti painaa kun sairaalaan tuli, mutta kun elää teistä erillään, on sekin tunne helpompi tunkea syrjään uuden onnen kainalossa. Älä päästä miestäsi helpolla, hän on yhtä lailla lastesi huoltaja eikä huoltovastuu voi siirtyä vain jätetyn syliin, vaadi häntä osallistuaan yhtä lailla hoitoon. Siinäpä sitten uusi ihastuskin näkee mihin on sormensa pistänyt, miehen mukana kun tulee myös kolem lasta ja petetty ex-puoliso. Niin usein nämä uudet suhteet kaatuvat nimenomaan tähän, kun ei ymmärretä että miehen mukana tulee myös koko se entinen elämä eikä lapsia vaan voi sulkea pois. Miehelläsi on ilmeisesti tapahtunut jonkinlainen kriisi, nuorena isäksi ja sitten iskenyt se kamala ahdistus siitä, että tässä nyt ollaan ja saman naisen kanssa sitten loppu elämä. On kuvitellut että elämän voi aloittaa uudelleen, pyyhkiä vanhan pois ja elää sitä nuoruutta. Se on suuri vale, se mitä luulee kaipaavansa on todellisuudessa harhaa ja tyhä täynnä. Kyllä se uusikin nainen perheen haluaa perustaa, joten jos miehesi ei pian herää niin hänellä on pian entistä suurempi pallo jalassa kahden perhene elättäjänä. Elatusmaksut sinulle ja uuden naisen elättäminen, miljonääri saa olla että siitä selviää. Hän on saattanut itsensä ojasta allikkoon muttei sitä vielä näe. Missä valheessa ihmiset elävät ja tekevät päätöksiä :( Ja menettävät kaiken sen mikä on oikeasti merkityksellistä, perheensä ja lapsensa. Mikään muu ei elämässä ole minkään arvoista tämän rinnalla. Surullista, että usein sitä osaa arvostaa vasta kun sen on jo menettänyt.
VastaaPoistaKiitos paljon kommentistasi! Oli kyllä niin tyhjentävää tekstiä, etten paremmin olisi itse osannut sanoa, enkä kyllä keksi lisättävääkään. Näen asian edelleen juuri niin kuin kirjoitit ja uskon sen olevankin niin. Tosi surullista. Toivottavasti kommenttisi tavoittaa myös asianomaisen, jotta hänkin saa mietittävää. Tai ehkä saa sitten kertoa mulle sen oman puolensa tarinasta taas.
Poista