Ja talviloma. Hienoa, taas reilu viikko ilman ainoaa arjen helpottajaa päiväkotia. Täytän viikon suunnitelmilla. Niillä sellaisilla, joita kaikki odotamme innolla.
Lomapäivä numero kaksi. Istun hoplopin sohvalla heijailen vaunuja. Oon se stereotypinen äiti kännykän kanssa, joka kerää ne kaikki paheksuvat katseet. Vetiset silmät ja päänsärkyä. Häpeän tunne muiden mahdollisista katseista ei pääse läpi. Jokin muu - ilon, onnen, tai jonkun suuremman-, tunne saa flunssasta kuumeisen oloni pitkästä aikaa hyväksi.
Innosta juoksentelevat lapset ja vähintään yhtä innostunut sisäleikkipaikan ensikertalainen heidän perässään. Sivusilmällä näkemäni parrakas suukko Vilhon kaljua vasten.
Lomapäivä numero yksi sujui perinteisesti kuumetta vastaanottaen. Aina se jollekin tulee. Ensin mulle, nyt Vilholle. Hienoa. Sekään ei lomatunnelmaa pilaa, sillä kotona kuume olisi lukinnut meidät kaikki neljän seinän sisään. Parempi näin. Kahden aikuisen kesken kadonnut turvallisuuden tunne on taas läsnä.
Tunteiden hyökyaalto pyyhkäisi yli jättäen jäljelle taas uuden sileän, kuopattoman hiekan uudelleen tallottavaksi. Tukahduttamisen jälkeinen ymmärrys ja turtumus siitä, että jalanjälkiä on kourallinen vähemmän, on tehnyt tulevista askelista taas vähän helpommat ottaa. Syksyllä arvelevani jonkin uuden alku olikin alku jollekin pysyvälle. Ja näillä mennään.
Vauvavuosi koki samalla henkisen päätöksen, kun Vilhon hyvin vähän nukuttu pinnasänky löysi uuden kodin. Näin myös viimeinenkin vauvantarvike poistui kodistamme muistuttamassa tuosta ajasta, josta ei haluaisi päästää irti. Se viimeinen vauva.
Irtipäästäminen oli oletettua helpompaa. Tunteet ovat sekalaiset ilon ja surun keskellä. Kun ei se mennytkään niin. Ankkamaisesti vaappuvan taaperon katseleminen tuo kuitenkin jälleen uutta puhtia johonkin.
Jonkun uuden alku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti