Sopeudu! Avaudu. Kerro, mikä vaivaa? Miten olla avuksi? Se on mennyttä, unohda.
Pahan olon syvintä syytä on vaikea pukea sanoiksi. Kaikki oli jo hyvin. Ei, vaan tukahdutettu. Kaikki muuttui jo toistamiseen.Muut jatkaa elämää. Miksei jatkaisi? Mitä muka itse tekisin samassa tilanteessa? Tämä kriisi ei koske niitä, eikä enää ketään muuta kuin mua. Jäin yksin lähtöviivalle, kun muut jatkoivat mun ohi. Oltiin läsnä niin kauan, kun kiinnosti ja lähdettiin pois, koska niin on oikeus tehdä.
Deja vu.
Miksi en itse jatka? Tunnen olevani taas viallinen ja epänormaali. Miksi velloa vanhassa, eikä rakentaa uutta?
Mutta niinhän mä tein. Keräsin elämästä jääneet sirpaleet kasaan, luotin ihmisiin, rakensin uuden alun tyhjästä ja hyväksyin tilanteen. Sinisilmäinen minä.
Hylätyksi tulemisen tunne on kuristava. Huijattu olo, johdettu harhaan. Kaikki ne sanat oli pelkkää sanahelinää.
Deja vu.
On vaan pakko mennä eteenpäin ja sopeutua, oli vastaus, kun kysyin mihin kaikki tuki syksyllä katosi ja miksi mun jäädessä yksin toivottivat uuden tervetulleeksi tilalleni. Sen uuden, joka oli "lehmä" ja "vitun ämmä" ja jolle selän takana ilkkuivat. Sanahelinääkö sekin?
Mä olin, koska me olimme. Nykyään vain lasten äiti, kuten exän kännykässäkin lukee. Lastenlasten äiti, serkkujen äiti, kummilapsen äiti. Me ei hyväksytä mitään, mutta.. Alkaa lause, kun kysyn miksi ennen elämääni kuuluneet ihmiset katosivat vain mun elämästä. Mutta mitä?
Suututtaa. Olen pettynyt. Rakensin ystävyysuhteet ja tukiverkoston vääristä ihmisistä. Olinkin aina ollut jo sivuosassa.
Saan olla mukana. Lasten äitinä, ei muuta. Mä odotan täällä, oli taas lause, jolla sivuutettiin mun tunteet. Saan kutsua mun elämään ihmisiä, mutta mä en saa kutsua heidän. Sopeudu. Mun pitää mahtua muottiin, joka rikkoo omat rajani. En suostu.
Mä odotan myös, mä vastaan. Turhaan. Säälittävää. Anna olla, vaikka sisällä kuohuu. Ne ei näe, että itket taas. Kerää itsesi kasaan, aloita alusta ja rakenna taas uutta.
Miksi kaiken pitikään taas muuttua?
Se tuntuu pahalta, että tulee hylätyksi monelle rintamalla, ja sen seurauksena miettii, että oliko koskaan arvokas, ja kelpaako. Ei ole sinisilmäistä tai hölmöä lähtökohtaisesti luottaa ihmisiin. Mä olen sua vanhempi, ja monta kertaa olen omassa elämässäni huomannut sen, että ihmiset valitsee puolensa, ja ns väärälle puolelle (vaikka olisi ihan aidosti täysin totaalisen syytön siihen tilanteeseen) jäänyt jää matkasta. Sulle kävi niin. Sun puoliso petti ja jätti. Olit raskaana, ja tekstien perusteella käsitin, että ex-puolisosi äiti auttoi sinua pahimman yli. Ja jos oikein ymmärsin, niin nyt exä ja hänen uusi puolisonsa odottaa lasta? Jostain kumman syystä ihmiset kokee ns pakkoa valita puolensa. Ex anoppisi valitsi oman lapsensa, ja hänen uuden perheen. Ja siihen vielä mahdollisesti kaikkien muiden siihen sun ex parisuhteeseen liittyneiden ihmisten (ystävät ja tuttavat) selän kääntö päälle, niin olet kokenut tripla hylkäämisen. Sua on kohdeltu väärin, mutta älä ajattele niin, että olet arvoton ja et kelpaa. Se ei ole sitä. Moni haluaa valita puolen siksi, että pelkää itse hylätyksi tulemista tai ulkopuolelle joutumista niin paljon, että ei uskalla olla valitsematta. Vaatii rohkeutta mennä vastavirtaan, ja kaikilla sitä rohkeutta ei ole. Erot on vaikeita, ja vaikka niihin liittyisi huonoa käytöstä (esim pettäminen), niin jos sellaiseen käytökseen osallisena olisi oma lapsi, niin silti vanhempi haluaa nähdä omassa lapsessaan hyvää. Kun aikaisempien tekstien perusteella käsitin anoppisi olleen synnytyksessä mukana, niin silloin jo mietin, että tuo tuki, tuossa mittakaavassa ei tule kestämään, ja että se on jotain hyvittelyä siitä, että oma poika käyttäytyi niin huonosti. Mikään ei jatku kuten ennen, ja perhedynamiikka muuttuu uuden ihmisen myötä. Vaikka se ihminen alussa oli puheissa "v*tun lehmä", niin huonosta alusta huolimatta se ihminen on saattanut osoittautua kivaksi, ja on nyt pojan puoliso, mahdollisen tulevan lapsen äiti.
VastaaPoistaMä ymmärrän, että riipii sisältä, on pahamieli, kokemus epäoikeudenmukaisuudesta, epäreiluudesta, hylätyksi tulemisesta, huijattu olo jne. Sä et ikinä saa niitä ymmärtämään miltä susta tuntuu. Et ikinä. Susta tuntuu nyt pahalta, ja varmasti taustalla oleva masennus ei helpota oloa, MUTTA parasta mitä voit itsellesi tehdä, on ottaa askelia eteenpäin. Mä sanon tämän kokemuksella, että älä ole katkera tai jää siihen tunteeseen kiinni. Sun ei tartte antaa anteeksi eikä unohtaa, mutta sun tarvitsee huolehtia itsestäsi. Älä rakenna mitään heidän varaan, älä odota heiltä mitään. Älä odota heiltä ymmärrystä, älä yhtään mitään. Kuten itsekin sanoit, ne jatkoi kevyesti eteenpäin, ja ne ei ole siinä tilanteessa kuten sinä. Siksi heidän on helppo heittää sulle niitä kommenttejaan. Rakenna oma perhe, oma elämä. Älä katso taakse enää. Sä sait sun exältä kauneimman lahjan, sun lapset, jota se pölkkypää ei osaa itse arvostaa. Sä takaan, että sä tulet olemaan tässä voittaja. Sun lapset tajuaa aikanaan, kuka niiden puolesta teki kaiken, auttoi, tuki, jäi, huolehti ja rakasti.
Sä pärjäät!
Ensiksi on pakko kysyä, että mikä ihmeen lapsi ja mistä tämä käsitys?
PoistaKiitos ymmärryksestä! Olen ollut alusta asti sitä mieltä, että puolia ei tarvitse valita enkä myöskään ole ikinä toivonut perheenjäsenen hylkäystä. Realistista kannatusta kylläkin eikä pään silitystä ja hyväksyntää tilanteeseen, joka ei sitä todellakaan ansaitse. Molempien tukeminen on hankalaa, muttei mahdotonta. Mun ainoa pyyntö on ollut miettiä miltä musta voisi tuntua ja miten tehdä tilanne sellaiseksi, että jaksan jatkaa arkea. Moni sitä tuskin jaksaa loputtomiin tehdä - kuten nytkään eivät jaksaneet. Eron jälkeinen aika on myös molemmille osapuolille raastavaa. Kaikki hajoaa palasiksi ja kumpikin yrittää haalia osansa jottei jäisi yksin. Heti alkuun jo tiedostin mitä tulee käymään ja vain heidän lupausten perusteella jäin ja otin ex-perheeni tuen vastaan. Olisi ollut niiiiiin paljon helpompaa, jos kukin olisi tajunnut tilanteen realistisesti ja tehnyt kuten nykytilanteessa tekee. Juuri päästyä jaloilleen ja aloittaessaan alusta on järkyttävä shokki, kun joutuu kuitenkin kaiken jo rakentamansa hylkäämään ja tekemään vielä uuden alun niistä voimista, jotka jo kuluivat ensimmäisellä kerralla loppuun. Ja aivan yhtä yllättäen kuin ensimmäisellä kerrallakin.
Jokseenkin hyväksikäytetty olo - saivathan he olla mukana elämäni tärkeissä hetkissä, vaikka olisin voinut valita henkilöt sellaisista joiden kanssa niitä hetkiä vieläkin muistella.
Toiseksi on myös kamala ajatella, että kun puhutaan niitä näitä ja ollaan suorastaan kaksinaamaisia puheissa, niin mitä ne puheet ovat sitten omalla kohdalla olleen jo tai tulossa olemaan. Monen reaktio onkin lähteä haukkumaan kolmatta osapuolta minulle, ehkä sillä kokevat näyttävänsä tukensa minua kohtaan, mutta loppujen lopuksi tulos on kaikkea muuta, kuin heti seuraavassa käänteessä tuo osapuoli onkin seisomassa minun saappaissani.
Mulle jäi jostain taannoisesta sun kirjoituksesta (olisiko ollut syksyltä?), että exällesi olisi tulossa lapsi uuden kumppaninsa kanssa. Voi toki olla omaa väärin tulkintaa, mutta jotenkin tuohon käsitykseen jäin.
PoistaMutta joo, nyt kun avasit tuota enemmän, niin on tosi kurjaa, että luvattu ensin tukea arjessa, ja sitten ei mitään. Kadotaan kuin tuhka tuuleen. Ymmärrän hyvin sun fiilikset.
Okei! Huh, ei onneksi sentään, kun ei edes kolmannen kanssa kykene (vielä, jos ollenkaan) isä-lapsi suhteeseen...
PoistaMutta täyttä totta puhuit kuitenkin ja sekin jo auttoi. He eivät ymmärrä, vaikka yritän. Eikä heidän ole edes pakko yrittää ymmärtää, ja se mun on vaan hyväksyttävä. Lupauksetkin on tehty rikottavaksi, joten on vain nieltävä tappioni. Tilanteet muuttuu, pakko vaan jatkaa katsomatta enää taakse.
luin viime viikolla blogisi läpi alusta loppuun. Aihe on riipaiseva ja kirjoitat aivan mahdottoman hyvin! Paljon ajatuksiakin olet päässäni herättänyt, vaikken ole kommentoinut, koska en ole oikein luottanut omaan ilmaisutaitoni olevan niin hyvä, ettei asiaani voisi ymmärtää väärin. Jaan osittain edellisen anonyymin ajatukset. Olen tosin sitä mieltä, että joskus ihmiset eivät haluaisi "valita puolta", mutta asianomaiset pakottavat siihen. "Jos olet tuon kaveri, en enää ole kaverisi." Jos on kyse ei-sukulaisista, voi käydä niinkin, että pian molempien riidoissa olevien kanssa kaverina pysymistä yrittävällä ei ole enää kumpaakaan kaveria. Jos toinen on sukulainen, niin silloin todennäköisemmin jää sukulainen kaveriksi.
VastaaPoistaItse olen kokenut pienemmässä ja vähemmän traagisessa mittakaavassa ex-anoppisi tilanteen. Lapseni repäisi irti itsensä puolisostaan kohtalaisen äkkinäisesti. Tilannetta ei tietenkään täysin voi verrata sinun tapaukseesi, koska heillä ei ollut lapsia. Mutta äitinä ja anoppina ero oli minulle silti ihan kamala, vaikka ymmärsinkin, miksi lapseni erosi ja myös jopa sen, miksi hän teki sen niin äkkinäisesti. Mutta minä en ollut riidellyt lapseni puolison kanssa, minulle lapsen puolison luonne olisi sopinut todella hyvin. Minä olin ehtinyt kiintyä lapseni puolisoon kovasti. Silti minunkin piti erota. Koska heillä ei ollut lapsia, en voinut lastenkaan varjolla pitää yhteyttä. Se oli ihan kamalaa. Itkin ja murehdin ja kaipasin. (Lapseni oli lähinnä vain helpottunut) Mutta koska asia ei periaatteessa kuulunut minulle mitenkään, oli minun vain sopeuduttava. Lapseni löysi muutaman vuoden kuluttua uuden puolison, jonka luonne on sellainen, että ymmärrän sen soveltuvan paljon paremmin lapselleni. Tiedän kuitenkin, että vaikka hyvin tulen toimeen lapseni uuden puolison kanssa, en koskaan tule hänen kanssaan samanlaiseksi ystäväksi kuin edellisen, sillä olemme niin erilaisia eikä meillä ole yhteisiä jutteluaiheita. Lapseni on kuitenkin nyt onnellinen liitossaan.
Silloin kun olin nuori, minusta oli itsestään selvää, että vanhemmilleni minun seurusteluni ja eroni eivät kuuluneet yhtään. Ja niin ajattelen tietysti nytkin - mutta omasta kokemuksesta tiedän nyt, että ei se vanhemmille ole ollenkaan niin helppoa kuin nuorena luulin.
Kiitos paljon sinulle! Vastasinkin edelliseen jo osittain tähänkin sopivia lauseita.
PoistaJa kiitos erityisesti näkemyksestäsi anopin roolista! Oikeastaan joku lapsekas tunne kumpuaa juuri siitä, että pelkään olevani se huonompi puoliso ja nykyisen olevan parempi sekä exälleni, että hänen perheenjäsenenilleen. Tuntuu, kuin jäisi toiseksi jo toistamiseen eikä olisi tarpeeksi hyvä. Olen kuitenkin ollut heidän perheessä mukana ns. lapsesta saakka, kuullut olevani kuin tytär, sisko ja vaikka mitä. Ex-anoppini kanssa olen kokenut asioita, joita edes oman äitini kanssa en sen lisäksi, että meidän välinen suhde - ystävyys ja perheenjäsenyys - kasvoi ihan valtavasti eron jälkeen. Ja sitten poks - se kaikki oli poissa, kuin sillä ei olisi ikinä ollut mitään merkitystä.
Toisaalta taas mitään muuta en toivonut, kuin edes sen yhden ihmisen joka jäisi mun viereen ja sanoisi, että tämä ei ole okei eikä yhdenkään ihmisen täydy jäädä yksin vain, koska "pitää sopeutua".
Kestää jälleen ikuisuudelta tuntuva aika päästä yli taas uudesta menetyksestä, löytää paikkansa uudestaan ja ne voimavarat itsestään, mitkä ennen tuli ex-perheeni tuesta.
Menikö sulla sen uuden miehen kanssa poikki, vai eikö hän anna sinulle kaipamasi tukea?
VastaaPoistaOn hän omista hankaluuksistani huolimatta pysynyt matkassa :) Mä koen, että oikeanlaista tukea joka aidosti auttaa, on vaikea antaa henkilö, joka ei tunne ja ole kuulunut siihen entiseen perheeseen. Oma perheenikään ei osaa auttaa aina, vaikka kaikkensa tekevät. Tietynlaista apua tosin saan heiltä, mitä en ex-suvultani voisi saada.
PoistaVaikea oikeastaan selittää. Ehkä kyse on siitä, että puolueeton tuki on kuitenkin jollain tapaa terapeuttisinta. Se, että saan tukea heiltä, jotka pystyvät kanssani vihan tunteeseen exääni kohtaan on vain sitä negatiivisessa vellomista. Se ei loppujen lopuksi ole realistista, vaan mustavalkoista ajattelua, johon uppoutuessa jatkaa aina vain syvemmälle vihaan. Tunnen paljon empatiaa ja välittämistä exääni kohtaan edelleen (vaikkei sitä haluaisi myöntää) juuri siksi, että sain tukeni myös heiltä jotka siihen pystyivät myös.
No kokeileppas nyt vain ja ainoastaan keskittyä häneen äläkä haikaile kokoajan exäsi perään, jossain vaiheesa se uusi sitte ottaa jalat alleen kun luulee ettei ole riittävän hyvä sulle.
PoistaEi kannata enää haikailla, ei sinun uudesta elämästä tule muuten mitään. Nyt sun täytyy ottaa semmonen asenne että olet 100% keskittynyt vain häneen
Minkä takia edes seurustelet kun et näköjään pääse exästäsi vieläkään yli, mahtaa olla jos sille udelle vaikeaa ja pohdinnan alla tuleeko edes mitään
PoistaOn se ollut alusta asti tietoinen valinta seurustella tässä tilanteessa. Kummallakin sama tausta ja mä olen kyllä ihan suora ollut puheissani, että erosta en ole päässyt yli vaikka kuinka sitä niin itsekin muiden kanssa toivoisi. Voisin kuitenkin ajatella, että paremmat lähtökohdat seurusteluun kahdella petetyllä, kuin heillä, jotka suin päin hyppäävät suhteesta suhteeseen. Onpa ex miehenikin jo kahdesti sanonut tehneensä virheen ja kesällä kertoi elämänsä olevan täyttä skeidaa. Ei se niin helppoa ole, kuin ulkopuolisena haluaisi ajatella ja neuvoa.
PoistaEx miehesi kaipaa lapsiaan, ei sinua. Sen takia valitti varmaan että elämä on huonoa ikävän takia
VastaaPoistaNo se ketä kaipaa ei käynyt ilmi. Itse en nykyisenä kuitenkaan olisi ilahtunut niistä vuodatuksista. Mutta itse pointti olikin se, että vaikka kuinka keskittyy vaan omaan elämään ja eteenpäin, niin silti se elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssia. Oli se ikävä sitten lapsia, ex-perhettä, tai mitä vaan.
PoistaKun mun vanhemmat erosivat, äiti lopetti kokonaan samalla asioinnin isän puolen suvun kanssa ja jätti heihin yhteydenpidon kokonaan isän harteille. Heillä oli takana yhteisiä vuosia 25. Sun oman jaksamisen ja mielenterveyden kannalta suosittelisin samaa sullekin.
VastaaPoistaSattuu vähemmän jos kiskaiset laastarin nyt kerralla kunnolla irti ja jatkat eteenpäin. Sinä kyllä pystyt siihen vaikka se nyt tuntuukin mahdottomalta ja lopulta asiat tulevat olemaan paremmin.
Olet oikeassa. Laastarin olisin kiskaissut jo heti ensikättelyssä, mutta nyt eron jälkeisten tunnesiteiden jälkeen se on niin syvällä kiinni, että se tuntuu kuolemalta. Hölmöä se oli kiintyä lujemmin ihmisiin, joista koko ajan tiesi joutuvansa luopua. Mutta ehkä se oli jonkinlainen shokkireaktio meiltä kaikilta.
PoistaKaikki tunteesi ovat oikeutettuja, mutta musta on ihan tavallista, että eron myötä suhde exään ja exän perheeseen laimenee tai jopa nuutuu ihan hyvän päivän moikkailuksi. Roolit muuttuvat ja itse en kyllä mieheni perheeltä tuollaista tukea ja suhdetta odota edes kun yhdessä ollaan, vaikka hekin osa mun elämää ovat. He ovat osa mun elämää miehen kautta ja jos se suhde joskus katkeaa, en todella odota heidän pysyvän ikuisesti minun tukiverkkonani. Veri vaan on vettä sakeampaa.
VastaaPoistaMieheni ns. "uutena kumppanina", vaikka tuleekin hänen entisensä kanssa toimeen, on tietyt rajat, jotka myös mieheni perhe on valinnut pitää. Sinun tehtäväsi on luoda oma tukiverkkosi ja päästää oikeasti vanhasta irti.
Se on tavallista ja olen täysin tiedostanut sen heti miehen kävellessä ovesta ulos. Minäkään en odottanut minkäänlaista osallistumista - päin vastoin yritin työntää heidät pois, mutta he itse sitä tarjosivat ja lupailivat milloin mitäkin ennen kuin olin päättänyt vauvan pitää. Tietysti tukijoukkojen vahvuus vaikutti suuresti kaikkiin päätöksiin ja valintoihin jo ennen vauvan syntymää. Se, että se kaikki katosi jo heti vauvavuoden puolenvälin ylitystä, on musertavaa. Minä en ole se, joka tukea on vaatinut, vaan ulkopuoliset ihmiset ovat laskeneet omat toimintansa heidän tuen varaan sen lisäksi, että sitä on minulle tarjottu. Kuten aiemmin jo totesin, kukaan heistä ei tee mitään väärää, vaikka minusta tuntuu tältä.
PoistaRakensin uuden elämän alun kaikella sillä, mikä tarjottiin ja minkä osasin ottaa vastaan. Nykytilanne jättää jäljelle vain huijatun olon. Tyhmähän mä olin, kun luotin liikaa ja olin täysin vietävissä. Todellakin olisi pitänyt luoda oma tukiverkosto, jolloin nyt ei tarvitsisi alkaa melkein alusta eikä myöskään tuntuisi pahalta vahvojen tunnesiteiden rikkoutuminen.
Kommentoijista tuskin kukaan on kokenut samaa kuin sinä, Viivi. Siksi on täysin absurdia jaella neuvoja siitä, kuinka vain pitäisi päästä yli ja irrottautua. Exäsi temppu aikanaan oli julmista julmin, harva ihminen moiseen kykenee edes. Muunlaiset, ns. tavalliset erot ovat täysin eri asia. Mielestäni tapauksessasi sinut (ja lapset) petettiin niin törkeällä ja rumalla tavalla, etten ihmettele yhtään että se vie pohjan toipumiselta, ainakaan kovin nopea toipuminrn tuskin on mahdollista. Ja miten muka unohtaa ja jatkaa vain eteenpäin, kun on yhteiset lapset! Siinähän se ex on mukana maailman tappiin, halusi tai ei. Eletty elämä ja kokemukset vaikuttavat, eikä se ole oma valinta.
VastaaPoistaMutta tuntuupa kyllä siltä, ettei omena ole kauas puusta pudonnut, jos miettii exäsi ja nyt anoppisi käytöstä. Hylkääminenhän se on, samoin hävettävän noloin selityksin.
Anna itsellesi aikaa Viivi, toipumista ei voi pakottaa tai väkisin suorittaa.
Lapsesi ovat onnekkaita kun heillä on kaltaisesi äiti! Olet lisäksi taitava kirjoittaja, ja arvosi elämässä ovat kohdallaan!
Voimia kevääseen!
Kiitos paljon ymmärryksestä! 💞 Niinhän se menee, että on helppo sanoa mitä itse tekisi tai pitäisi tehdä, kun ei ole itse siinä tilanteessa. Oikeassahan suurin osa on ja jälkikäteen on hyvä itsekin miettiä että näin sitä olisi pitänyt toimia, mutta niin se ei vaan pelkällä tahdonvoimalla mene. Eikä asioita voi, tai halua ulkopuolisille selittää siten miten ne on. Ihmissuhteet ovat niin henkilökohtaisia kuitenkin ja niiden väliset asiat eivät muille edes välity vaikka kuinka selittäisi. Siksipä myös ihmissuhteiden yhtäkkinen hälventyminen tuntui pahalta, kuten sekin miten tunteita ja jaksamistani ei yhtään otettu huomioon, vaikka ennen niin tehtiin. Ei siinä, eihän se ollut toki velvollisuus, mutta luottamushan sellasesta menee ja halu kuulua enää porukkaan.
PoistaLapset tekevät kaikesta hankalaa, toipumisesta, jaksamisesta ja eteen päin menemisestä, mutta onneksi minulla on heidät. :)
Kiitos vielä!
Mistä olet saanut tietää millä nimellä esiinnyt hänen puhelimessaan? Oletteko nähneet? Sanoiko han sulle itse noin?
VastaaPoistaEi olla nähty sitten kesän. Tai noh, mitä nyt ovenraosta saattaa jotain raajoja näkyä. Olen screenshotin kautta nähnyt nimeni hänen kännykässään.
PoistaEihän siitä kannata olla moksis.. olethan sinäkin vaihtanut nimeksi pelkän "S"
VastaaPoistaNiinpä olen, vaikken ole tuota etunimeä saati sen kirjainta olekaan halunnut kertoa julkisesti. :)
PoistaMun nimen vaihto tosin perustuu puhtaasti siihen, etten vihan, surun, katkeruuden ym. tunteiden vallassa pysty edes nimeä näkemään. Ei mua mikään nimi haittaa kännykässä, enhän sitä olisikaan saanut tietää kuin vahingon kautta. Pidän asiaa kuitenkin vähän hölmönä, ehkä jopa alentavana, että mun nimi piti muuttaa "lasten äiti" nimeen, sillä tuskin mun pelkkä etunimi nyt hänessä samanlaista reaktiota aiheuttaa mitä itsessäni hänen.