Arki ilman lisää

Kun yksinäisyyden tunne tuntuu ihanalta levolta koko kehossa, tietää asioiden olevan oikeastaan aika hyvin. 

tai sitten sitä on niin helvetin väsynyt yksin suorittamiseen.

Kumpikin lienee totta. Uhosin saavani arkirutiinit kuntoon ja niin myös tein. Aamut ilman kiirettä. Lapset heräävät ilman kellonsoittoa ennen kello seitsemää ja mä nousen perässä. Aamupala, pukeminen, leikkiä. Iltaisin puolestaan puoli tuntia sänkyyn menon jälkeen ainoa meteli on uninen kuorsaus.

Illan oman ajan luulisi lisääntyneen, mutta löydän itseni sängystä paljon ennen kympin uutisia ja nukkuvani viimeistään niiden aikana. Kaikki omat harrasteet, mitä ennen tein iltaisin puoleen yöhön saakka, on loppuneet. Ei vaan jaksa, eikä löydy mielenkiintoa.

Onko valittavissa siis arki kaaoksineen, mutta omine juttuineen, vai sujuva arki ilman mitään lisää?

Päivät vaihtuvat toiseen, eikä mikään erota päiviä toisistaan. Viikonpäivän joutuu tarkistamaan kalenterista ja sovitut menot unohtuu. Kevätauringon tuoma innostus haihtuu iltaisin väsymyksen tullen pois ja omien juttujen tuoma lisä arjesta on poissa. Lasten kanssa on tosin leppoisampaa ja kaikki ollaan seesteisellä tuulella. Ei liian hyvällä, muttei sillä huonollakaan. Kaikki sujuu, mutta kuitenkin jotain puuttuu.

Pariton perjantai myös ilman kolmeatoista on pahin kaikista. Kahden arkiviikon suorittaminen on tullut päätökseen. Tiedän, että saan hetken olla vain 1/3 osa äiti, mutta tiedän myös sen jälkeen saavani osakseni kahden ihmisen työn. Tukahdetut tunteet ryöppyvät yli pitkin päivää aiheuttaen enemmän konflikteja yhden päivän aikana, mitä koko kahdessa viikossa on ollut.

Lauantaina olen palannut vuoden takaiseen hetkeen. Olen yksin nuorimmaiseni kanssa. Tässä hetkessä en enää toivo hänelle sitä parempaa, sillä sitä se ei edes olisi ollut. En myöskään yksin ollessani tunne sitä suurinta tuskaa, vaikka heräisinkin vain pieni miehenalku kainalossa. Yksinolo on tässä hetkessä oma päätös ladata akut täyteen, vaikka itsellenikin olisi ollut tarjolla kainalopaikka viikonlopuksi.

Mutta ei kaikki ole muuttunut. Lasken edelleen päiviä, nyt tunteja ja pian taas minuutteja kello kahdeksaantoista. Jokin hermoja kiristävä tunne on taas kiristynyt ja pelkää pahinta. Sitä jotain, mikä katkaisee sen viimeisenkin jäljellä olevan jonkin. Jaksamisen, tahdon, yrittämisen?

Kiristymisen tunne yltää kasvoihin, johon pitäisi jaksaa pian taas luoda ylipirteä ilme hämäämään ikävää itkevää lasta samalla, kun kuulen lempeyttä tavoittelevan ääneni toistavan samaa mantraa; tiedän miltä susta tuntuu, kohta se taas helpottaa. Keksitään jotain kivaa, niin ikävä unohtuu.

Taas se unohtuu.