Miten pärjätä poikkeusoloissa, jos ei pärjää tavallisessa arjessakaan?

Maanantaina oli monessakin mielessä tuomiopäivän tuntua, sillä palvelutarpeenarviointi päätettiin mun osalta jälleen kutakuinkin niin, että taputettiin olalle ja sanottiin, että jees, hae itelles apua.

Tämä on tietysti hyvin kärjistetty värikynäversio siitä empatiasta mitä oikeasti kaikkensa jo yrittänyt sosiaalityöntekijä on puolestani yrittänyt, mutta oikeastaan lopputulos on kuitenkin sama. Jo kolmatta kertaa. Mikään maailman apu ei mua enää pelasta, kuten sanoin.

Maanantaina myös tuli tuomio pitää lapset kotioloissa. Tietysti, täysin ymmärrettävää eikä muuta tässä maailmantilanteessa voisi omalta osalta tehdä. Paitsi sitten vielä pysyä täydessä eristyksessä, kun maanantai iltapäivästä horkkassa tärisevä nuorimmaiseni nosti kuumeen kera hinkuvan ja rohisevan yskän.

Eristys, kolme lasta, oletettavasti vuoronperään sairastelua ja vain minä. Kaikesta sitä onkin saanut jo yksin selvitä ja sitten vielä tämä.

Harmittaa oikeastaan vain se, että mun vaivalla kuntoon saatu arkirytmi oli hukkaan heitettyä työtä. Ei sentään - rytmi on jotenkuten pysynyt täällä kotioloissakin ja helpottaa päivien kulumista kaikella tapaa. Aamulla kukonlaulun aikaan herääminen ja ihmisten aikaan nukkumaan meneminen tuntuu tässä hetkessä todella hyvältä. Kuin pitelisi lankoja käsissään.

Toinen huumaava onnistumisen tunne tuli pelkästään siitä, että osasin oikeaa aikaan varautua pahimpaan. Viikonloppu, mikä oli pyhitetty mun hermolevolle, oli myös hyvä aika käydä hakemassa kaupasta tarvittavat kotiin. Ensimmäinen vessapaperisota oli tuolloin jo käyty, joten sain kaikessa rauhassa hakea kaupasta ne, mitä suunnittelinkin hakevani. Totutulle tavalle suunnitella viikon ruuat ja ostaa tarvittavat sen mukaan tuli käyttöä.

Hartain toiveeni on sairastelun keskellä jälleen pysyä itse terveenä. Tietenkään se ei tarkoita sairastumisen toivetta lapsille - päin vastoin, olisipa helppoa pysyä vaan terveinä- , vaan sitä, että voisin keskittää ne omat voimavarani lasten hoitamiseen. Itse sairaana (ne jo miinuksilla olevat) voimavarat putoavat saman tien pohjille, eikä sieltä äkkiä nouse edes taudin mentyä ohi.


Ensimäinen päivä oli naurettavan helppo. Yksi vähän sarasti, kaksi muuta touhusivat omiaan ja itse sain kutakuinkin vain olla.

Päivä kaksi karanteenissa ja oireet nousevat pintaan. Se on just sitä lihassärkyä, päänsärkyä, paineentunnetta. Onko se sitä vai ei? Toisaalta mitä väliä.

Nyt kolmantena päivänä kurkkukipu tuli lisäksi sekä kaksi muuta potilasta kuumeinen. Nyt ollaan kaikki sairaana samaan aikaan.


Hienoa.

Miten me sitten pärjätään? Tai siis miten me ei muka pärjättäisi? Tämä hetki on niiiin pientä verrattuna mihinkään muuhun. Olosuhteet ovat olleet poikkeukselliset jo yli puolitoista vuotta. Me pärjätään, aina, kun on pakko.

Viestejä, puheluita, valmiutta apuun ja muuta henkistä läheisyyttä. Turvattomuuden tunne ja yksinäisyys ei yllä karanteeniimme. Toisaalta näiden seinien sisälle mahtuu myös paljon riitaa, huutoa, meteliä ja tylsistymistä. Siivousta, järjestelyä, ruuanlaittoa. Hauskuutta, naurua ja yhteistä tekemistä.