Rouva H.

Kaiken nykytilanteen tuoman negatiivisten muutosten keskelle tuli myös hieman positiivista muutosta. Oikeastaan asiaa voisi ajatella kummalla tapaa vain, mutta olen jo päättänyt suhtautua asiaan hyvillä mielin.

Pari kuukautta sitten jättämäni hakemus saapui vihdoin käsittelyyn ja hyväksyntä tuli parissa tunnissa. Yhtäkkiä sen yhden sähköpostin jälkeen oli olo kuin uudestisyntyneellä.

"Hei

Muutin juuri sukunimesi"

Melkein viisi vuotta sitten vaihdettu sukunimi avioliiton solmimisen yhteydessä mietitytti pitkään. Pidin omasta sukunimestäni ja se oli osa minua. Kävimme molempien suvun kaikki vaihtoehdot läpi ja mietimme mikä juuri meille, uunituoreille vielä täysin nimettömän esikoistyttären vanhemmille sopisi. Kuitenkin päädyin itse yksin nimenvaihtoon, sillä siten me oltais aina me. Perhe P.,, niin kuin pitkään meitä kutsuttiin.

Eron jälkeen sukunimiasia tuntui kiinnostavan ulkopuolisia enemmän kuin itseäni. Vaihdatko sukunimen? Pidätkö sukunimen? Entä lapset?

Ilmoitin vaihtavani heti, kun ero astuu voimaan. Entä ne lapset? Mitä niistä? Eivät he eroa isästään. Kauhisteluihin, joissa parjataan minun ja lapsien tulevia erilaisia sukunimiä, vastaan aina samalla tavalla. Olen kasvanut koko lapsuuteni itse eri sukunimellä äitini kanssa ja uskallan väittää, ettei sukunimi ole ollut ikinä ongelma. Varsinkaan minulle lapsena, eikä kukaan ulkopuolinenkaan asiaa millään tapaa kyseenalaistanut miksi näin on.

Mua ja lapsia yhdistää paljon vahvempi side, kuin kahdeksan kirjainta etunimien jälkeen. Se, että nuo kirjaimet ovat Vilhon ja nimen omistavien kanssa ainoa yhdistävä tekijä, on vain surullista.

Nyttemmin olen ainoa perheestäni, joka kantaa tätä sukunimeä. Miksi en valinnut sitä nimeä mikä sisarillani ja koko muulla suvulla on? Miksi minun pitäisi ottaa enää ikinä kenenkään muun nimeä, jos tunnen olevani minut tällä tyttönimelläni? Päätin, etten enää nimeäni vaihda eikä mun tarvitse perustella omaa sukunimeäni muiden sukunimien mukaan. Nimi on mun oma.

Oman nimen kirjoittaminen ja näkeminen osoitetiedoissa tuntuu hyvältä. Peilistä katsoo sama ihminen, kuin reilu viisi vuotta sitten. Se minä, joka ei vielä hukannut itseään parisuhteeseen ja äitiyteen.

Vaikka olisin loppuun saakka toivonut olevamme perhe P, olen kaiken viimeaikasen jälkeen vain onnellinen päästessäni eroon sekä nimestä, että jollain tapaa taas henkisellä tasolla nimen alle kuuluvista henkilöistä. Ehkä irtautuminen täytyykin tehdä kokonaisvaltaisesti, jotta pääsee aloittamaan vasta sitten alusta?

Kuvittelin saavani olla sukunimen vaihtuessa neiti H, mutta titteli rouvasta on ja pysyy. Ei se ollutkaan rahasta kiinni.