Yhteinen eroahdistus

Onko mitään ristiriitaisempaa tunnetta, minkä vanhemmuus meille antaa? 

Kunpa hän olisi aina pieni. Ihan vastasyntynyt. Toisaalta kasvaisipa hän pian, jotta saisin nähdä millainen tyyppi hän onkaan. Kumpaa toivoa enemmän? 

Mutta oikeastaan paras ikä on aina tänään. Joskus se tänään oli se päivä, kun hän oppi kävelemään. Joskus se tulee olemaan ehkä se päivä, kun hän pyytää apua läksyjen tekoon. Tänään, se on vain tavallinen päivä hänen kanssaan. 

Kummalla meistä onkaan pahempi eroahdistus menossa?

Taaperolla, joka kirkuu mustasukkaisen vastalauseensa, kun jompi kumpi sisarista halaa äitiä. Vai ehkä äitillä, joka tuon mielestään vielä vauvansa syleilee huolellisesti varmistaakseen, että hän tietää syliä riittävän vielä hänellekin.

Taaperolla, joka kömpii omasta sängystään vain puoli tuntia nukuttamisen jälkeen takaisin äitin viereen sohvalle. Ehkä sittenkin äitillä, joka vastoin rutiineja nukuttaa vauvansa vielä syliin, eikä laske häntä siitä pois kunnes vasta mennessään itse nukkumaan.

Imetyksen lopetus tapahtui muutamia viikkoja sitten. Äidintahtinen vähentäminen, lapsentahtinen lopetus. Vielä joku aika sitten en malttanut odottaa synnytyssalissa alkaneen etapin päätöstä, mutta sen loppuessa astui tuttu haikeus kuvioon. Mutta kuten aina, jonkin asian päättyminen tuo jotain uutta tilalle. Jotkut asiat pysyy, tai muuttuvat vain vähän. Ruttuisen vastasyntyneen tilalla on meitä kaikkia hauskuuttava taapero, Imetyksen tilalla saman suuruinen hetki sylikkäin.

Haikeus on silti joka päivä läsnä. Mun viimeinen imetys, viimeinen vauva. 

Se viimeinen vauva, joka on kaikin tavoin niin täydellinen persoona, että haluaisi vain kaikkien näkevän ja kokevan sen saman. Tänään. Sen, miten aamulla saa herätä pienten jalkojen läpsytyksiin ja riemunkiljahduksiin. Miten saa nousta salamana heti perässä, kun kuulee tuolia siirrettävän ja jonkin kiipeävän kohti hedelmäkulhoa omatoimiselle aamiaiselle. Joku, joka voisi omin silmin nähdä, miten kasvot kurstistuvat uuden asian edessä. Tuntea, kun pienet sormet hapuavat turvaa ja läheisyyttä. 

Kaipaan edelleen sitä, että olisin saanut jakaa vauvavuoden jonkun kanssa. Ei ole ketään, joka olisi kanssani seurannut Vilhon kasvua päivä päivältä. On vain ihmisiä, jotka näkevät joskus. Kysyvät kuulumisia ja ehkä haluaisivat olla enemmän mukana mitä pystyvät. Ja niitä, jotka lähtivät.

Mun eroahdistus on pelkoa ja epätietoisuutta. Mitä sitten kun hän kasvaa? Mitä ajan kuluminen tuo tullessaan? Päättyykö joskus meidän yhteiset viikonloput? Saako toivoa itsekkäästi, ettei päättyisi ikinä?