Puoli vuotta sitten suru muutti muotoaan

Kuka olet? Miltä näytät? Rakastanko? 

Synnyit. Tulit kiireellä. Sain sinut syliini. Sinäkö se olet? Tietysti olet, juuri sinä. Kukas muu? Sinua mä olen jo jonkin aikaa rakastanut, sinua tietysti. Juuri sinua. Ja rakastuin uudelleen.

Pelkäsin saada sinut. Pelkäsin, etten osaa. En osaa olla äiti kolmelle, en osaa rakastaa. En osaa olla yksin kolmelle se, joka kahden piti jakaa. En osaa sinulle olla se yksi ja ainoa. Toivoin loppuun saakka, ettet olisi tullut. Tulit rikkinäiseen perheeseen. Ei isää.

Odotin sinua paljon. Olin pettynyt, vihainen ja katkera. Odotin, että muuttaisit sen. Odotin saavani jotain suurta. Jotain, mikä muuttaa kaiken. Korjaa väärän ja parantaa haavat. 

Suru muutti muotoaan. Se raskaus. Se, mitä odotin sinun isältä. Halusin sulle kaiken, mitä ansaitsit ja enemmän. Suru jatkuu, suru kasvaa. Toivon sinulle parempaa. Kunpa saisit sen, vaikkei jo mennyttä voi muuttaa. Kunpa saisit olla vaan mun, niin lupaan, ettei sun täydy surra. 

Mä suren sun puolesta. 

Puoleen vuoteen mahtuu paljon. Paljon itkua, monta hymyä ja naurua, paljon jokellusta, muutamia naarmuja, useita kuhmuja, monta tuntia univelkaa, monta tuntia imetystä, litroittain kuolaa, kaksi hammasta, monta rakastavaa syliä.

Olisin toivonut monta asiaa toisin. Olisin voinut itse tehdä monta asiaa toisin. Puoli vuotta ja me ollaan nyt tässä. Melkein kaikki pelkoni kävi toteen. Silti, en vieläkään sano, että valitsin väärin. Valitsin sinut ja sinä minut.

Tulit rikkinäiseen perheeseen pitämään sen jäljelle jääneen kasassa. Tulit hurmaamaan hymylläsi. Sait tartutettua sen hymyn meidän kaikkien kasvoille. Jäät mulle hymyilemään, kun muuten jäisin yksin. Kunpa saisit jäädä aina. Kunpa et joutuisi jäämään.

Vaadit multa paljon. Kaiken vapaa-ajan, huomion, sylin, unet, kaiken. Annoit enemmän.

Toit sen, mitä toivoinkin. Toit onnen, onnellisuuden, ilon, aidon hymyn ja jonkinnäköisen tulevaisuuden.

Näytit mitä on rakastaa.