Tunteiden vuoristorata

Kahden viikon sykli. Pariton viikonloppu, itken silmät päästä. Arki alkaa, taas helpottaa. Viikon päästä oon okei. Viikonloppu ohi, lasken päiviä. Perjantai, lasken tunteja. Pariton viikonloppu. Tyhjyys. Sunnuntai, itken taas.

Kaksi viikkoa tosi hyvää oloa. Virkistysreissu, joka nosti mielialan pilviin. En edes muistanut, että siltä tuntui taas olla aidosti iloinen. Ehkä onnellinenkin. Mieliala ylsi parittoman viikonloppuun. Onni ei sujahtanut ovenraosta ulos, vaan olin sunnuntaihin asti ihan okei.

Sunnuntai ilta, kello 17.58. Ovikello soi. Lapset astuvat sisään ja suljen välittömästi oven perässä. Lapset ovat vaitonaisia, kuten aina. Tyttö kertoo heti, että he ovat käyneet Särkänniemessä.

Nanosekunnin ajan ilahdun lapseni puolesta. Sinä aikana saan sanotuksi, että onpa kiva. Tunteiden hyökyaalto pyyhkäisee mun yli.

Mun piti olla mukana, kun mun tytär on ensimmäistä kertaa huvipuistossa. Meidän perheen ensimmäinen huvipuistoreissu, josta jo aiemmin haaveilin. Mun kanssa ja isin kanssa. Ei sen.

Oksettaa, happi loppuu. Vetäydyn vessaan romahtamaan. Lapset kuulevat ja tulevat perässä. Vuoron perään sanoittavat mun puolesta; äitillä on paha mieli, onko sulla taas ikävä?

Mä torjun heidät. He haisevat siltä. En halua halata heitä.

Peilikuvasta katsoo ruma ihminen. Äiti, joka ei edes pystynyt halaamaan lapsiaan. Itkuiset, turvonneet silmät. Sanon sen jälleen ääneen peilikuvalleni: ei ihme kun hän lähti.

Ilta päättyy kaikkien itkuun. Se tiivis, hyvinvoiva perhe on jälleen revitty rikki.

Kaikki pieni on suurta. Hävettää, miksi pitää tuntea näin voimakkaasti. Tuntuu, kuin multa olisi viety jotain kokonaan pois. Ne ainoat asiat, mitkä auttaa arjessa jaksamaan on ne hetket, kun koen jotain mistä en haluaisi jäädä paitsi ja koen onnea siitä, ettei mun tarvitsekaan.

Aamu alkaa ikävällä. "Äiti mulla on tylsää täällä kotona. Haluisin, että ollaan taas yhdessä ja sä rakastat iskää."

Ja taas sama alusta. 4v ei ymmärrä miksei iskä enää rakasta äitiä. Yritän oman tunteidenhallintani kustannuksella selittää, miksi me ei voida olla perhe enää. Joudun kuulemaan tyttöni suusta aina uudestaan sen saman kylmän totuuden, jonka jo tiedän." Hän rakastaa sitä, ei sua äiti."

Ja jokainen helvetin kaksiviikkonen on samaa vuoristorataa. Surua, kauhua, iloa, onnea. Just kun luulee, että kierros päättyy ja pääsee pois kyydistä, kaikki alkaa alusta.