Perheeni sisällä vallitseva kaaos on kaaos, mikä on syntynyt monen tekijän summasta.
Oikeastaan tekijöitä on vain yksi: avioero. Siitä johtuneet pienet suuret asiat saavatkin sitten arjen sellaiseksi, ettei ilman ulkopuolista apua pärjätä.
Minä, joka uuvun kantaessani yksin vastuun kaikesta. Herätessäni yksin joka yö useaan kertaan, herätessäni aamulla aikasin uuteen päivään aina jonkun herättämänä. Minä, jonka hartioita painaa edelleen epäonnistuminen, ympärillä varjostaa ahdistus ja hellittämätön suuri suru ja kaipaus.
Lapsi, joka ikävöi. Joka ei ymmärrä. Ei osaa kertoa, eikä sanoittaa. Lapsi jolta vietiin se tärkein pois. Lapsi joka tarrautuu toiseen tärkeään ja purkaa sille yhdelle sen kaiken surun ja ikävän.
Toinen lapsi, joka ei ikävöi. Ei ymmärrä eikä sure. Lapsi, joka silti jää muiden varjoon eikä osaa vaatia aina enempää. Lapsi, joka kuitenkin tarvitsisi enemmän.
Minä, joka itseni lisäksi yritän kantaa kahden lapseni tunteet ja tarjota heille mitä he tarvitsevat. Yksin en pysty. Oma aika ei kanna kauas. Se rentouttaa sen hetken, mutta siinä se. Kaaos jatkuu, kun lapset palaavat. Kaaos, jonka hallitsemiseen tarvitaan vuorotellen aikaa meille kaikille.
Eilen oli tyttäreni vuoro.
Retki huvipuistoon. Ei ehkä sellainen, miten itse toivoin sen aluksi menevän, mutta nielin jo lapsellisen pettymykseni. Parempi näin. Reissu oli vain Eevin ja mun. Ei ikävää, ei kaipuuta entiseen meille kummallekaan.
Pojille kysyin hoitajan päiväksi, löin päivän lukkoon, kysyin omia sisariani mukaan ja sitten mentiin sen enempää suunnittelematta, kuten tapoihimme kuuluu.
Suunnittelemattomuuteen kuuluu myös pienet takaiskut, kuten linnanmäen porttien takana seisominen, kun paikka aukeaakin vasta puolentoista tunnin päästä. Takaiskut käännetään silloin voitoksi ja mennään syömään lounasta, jotta jaksetaan pyöriä laitteissa.
Koska nykyään saan tuijottaa kalenteria ja laskeskella parittomia ja parillisia viikonloppuja suunnitellessani jotain, ei kalenterin lisäksi pysty ottaa huomioon säätiedotteita. Koko päiväksi oli luvattu rankkasadetta, mikä ei varsinaisesti ilahduttanut, muttei myöskään estänyt meitä toteuttamasta reissua.
Sade ei meitä loppujen lopuksi kastellut. Pieni tihkusade piti huolen, ettei laitteisiin tarvinnut jonottaa eikä hellekään päässyt uuvuttamaan. Rankkasateen ajaksi menimme Sea lifeen ja palasimme sieltä loppupäiväksi huvittelemaan loistavassa puolipilvisessä säässä.
Vaikka aluksi ajattelin, että ihan hyvin voidaan viettää vain äiti-tytär aikaa, olen erittäin, erittäin hyvilläni siitä, että kaikki sisareni tulivat mukaan. Onhan se seurassa kivempi olla ja me kun ei usein myöskään pelkästään sisarten kesken olla tekemisissä. Sen lisäksi Eevi sai paistatella aikuisten (tai melkein aikuisten) suosiossa ja se on tuolle tytölle todella tärkeää.
Seura oli erittäin kaivattua myös siksi, koska itse olin hyvin, hyvin pahoinvoiva. En olisi pystynyt menemään puoliinkaan laitteisiin mukaan, joihin sisareni "uhrautui" menemään puolestani. Oma itseaiheutettu pahoinvointi ei myöskään näin hidastanut tyttäreni menoa ja sain itse huojua vain matkassa mukana.
Palasimme linnanmäkireissulta vasta iltamyöhään. Reissu oli todellakin onnistunut ja molemmat olimme omalla tavallamme iloisia ja onnellisia. Tyttöni siksi, koska sai olla huomion keskipiste ja pääsi tekemään jotain odottamatonta kivaa koko päivän ajaksi omilla ehdoillaan. Minä taas puolestani siksi, että sain tarjota hänelle tuon hymyn kasvoille ja olla läsnä ja mukana kokemassa sen kaiken riemun. Olen myös iloinen, että mulla oli kolme läheistä mukana, joiden kanssa jakaa tuo ilo.
Tänään oli sitten mun päivä. Oikeastaan vain aamu, mutta sekin hetki kantoi koko päivän loppuun. Perhetyöntekijät saapuivat jo aamupalapöytään ja nappasivat lapset mukaansa. Isommat veivät päiväkotiin, pienimmän kanssa olivat vaunuilemassa. Olisin voinut sinä aikana selättää aamulla vallanneen kaaoksen, mutta olin kerrankin itsekäs ja painoin pään takaisin tyynyyn.
Tulevana perjantaina on puolestaan Ilpon vuoro. Hän valitettavasti se väliinputoaja, joka potee keskimmäisen lapsen syndroomaa. Vaikka hän on mun ikuinen lellipoika, on hänelle Vilhon syntymän jälkeen ollut tarjota äiti-poika aikaa pyöreät nolla. Vaikka hän on kohtaloonsa hyvin tyytynyt, on se loiste silmissä ihan eri, kun hän on saanut hetken olla vain mun kanssa. Nyt se hetki tulee olemaan vähän pidempi ja säännöllinen.
Olen varma, että äiti-lapsi aika ripauksella äidin omaa aikaa on avain edes hieman sujuvampaan arkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti