Hoivaa ja leiki -ryhmä oli jotain, mihin mun oma neuvolaterkka suositteli liittymään. Siellä olisi kuulemma vertaistukea ja samankaltaisia odottajia. Ja mä liityin ahdistuksesta huolimatta. Pystyinhän aina lopettamaan käynnit kesken, mä ajattelin.
Ensimmäisen kokoontumiskerran alussa mulle selvisi, että ei se ollut sellainen vertaistuki mitä ajattelin. Kuuntelin kolmen muun odottajan esittelyä itsestään. Oli esikoinen tulossa ja se mies kotona. Ainoa ajatus mikä mun päässä pyöri oli se, miten pääsisin siitä penkiltä ja koko huoneesta pois ennen mun omaa vuoroa. Mun vuoron tultua se, miten kertoisin yksin odottamisesta purskahtamatta itkuun.
Ja taas mua hävetti. En itkenyt, vaan ääni väristen sain esiteltyä itseni. En katsonut ketään silmiin, sillä pelkäsin näkeväni katseissa säälin ja myötätunnon.
Ryhmän kokoontumiset alkoivat jo raskausaikana viimeisellä kolmanneksella. Se oli sitä aikaa, kun mieli alkoi vasta olla raskaana. Vihkoon liimasin maalarinteipistä palat, joissa luki oman nimeni lisäksi tulevan vauvan työnimi.
"Olet pieni ja hento, ehkä minun näköiseni, toisin kuin sisaresi. Olen rakastanut sinua jo pitkään, mutta saadessani sinut syliini ja katsoessani sinua, rakastun uudelleen. Ihastelemme sinua mummisi kanssa. Olen onnellinen, että onnistuin saattamaan sinut turvallisesti perille. Olen onnellinen, että saavuit elämääni. Nyt meidän perhe on täydellinen."
Millainen olet? Teimme mielikuvaharjoituksia. Lauloimme ja silitimme mahaa. Mietimme tulevaa ja sitä hetkeä. Tapasimme parin viikon välein. Kerran kahteen viikkoon oli hetki vain minulle ja raskaudelle. Ja tuo hetki olikin ehkä se hetki, joka lujitti mun ja vauvan sidettä tarpeeksi.
Joulukuussa toivotimme toisillemme onnea tuleviin synnytyksiin ja vaihdoimme ryhmäläisten kesken numerot. Tammikuun lopussa ja helmikuun alussa tuli yhteiseen whatsapp-ryhmään ilmoituksia vauvojen syntymästä.
"Vilho on hyvin aurinkoinen vauva. Hän on seurankaipuinen ja viihtyy eri ihmisten sylissä. Vilho on myös melko levoton, eikä paljoa paikallaan viihdy. Ilmoittaa kovaan ääneen tyytymättömyytensä."
Maaliskuun lopussa me neljä äitiä laskimme vauvamme ryhmätilan lattialle levitetylle viltille. Samat laulut ja leikit jatkui, tällä kertaa vauvoja silitellen. Vertaistukea, hoivaa ja uuden oppimista.
Eilen tuo viltti sai vauvat päällensä viimeistä kertaa. Neuvolan tiloista lähdin yhtä kokemusta ja kolme äitiystävää rikkaampana. Se itsestään epävarma ja raunioitunut äiti-ihminen oli saanut uutta varmuutta itsestään. Olin oppinut, että olen tarpeeksi hyvä. Toimin oikein vaistojeni varassa. Opin, että se pehmeä ryppyinen kämmeneni sisään mahtuva jalkapohja saa kosketuksestani paljon. Opin, että saan siitä myös itse paljon.
"Rutista, rapsuta, rakasta, silitä pientä päätä.
Lähelle ota ja lämmitä, älä suukkoja säästä.
Ole tuhlari hellien sanojen, kosketa poskea, kättä.
Tuudita, helli ja hyväile, ota syliin, pois älä päästä."
Viimeinen raskaus, viimeinen vauva. Se haikeus seuraa päivästä toiseen. Pettymys ja onni. Oon ottanut tästä kaiken irti. Käsiin jäävät muistot lämmittävät yhtä paljon, kuin edelleen se koko kehoa sisältäpäin polttava pettymys, jonka hiilloksia on ollut vaikea sammuttaa.
Ryhmän ansiosta oon pysähtynyt. Tutustunut vauvaan. Tarkkaillut ja oivaltanut uutta. Oppinut itsestäni lisää, ymmärtänyt vanhaa. Mitä enemmän mä opin tuntemaan Vilhoa, sitä enemmän se pettymys katoaa. Me ei menetetä mitään, me oltiin ja ollaan riittävän hyvät näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti