Kotiesittely - 53 neliöinen kolmio neljälle

On kulunut jo pian kaksi kuukautta siitä, kun jälleen pakkasimme lasten kanssa kamat kasaan ja vaihdoimme maisemaa. Tällä kertaa maisemaa vaihdettiin vain pari sataa metriä parempaan suuntaan, eikä taakse jätetty rikottua unelmaa perheestä, vaan välivaiheen paha olo ja ahdistus.

Valehtelisin, jos väittäisin että nykyinen koti olisi onnea ja odotusta tulevaisuudesta täynnä. Onnea toki hetkittäin, mutta siinäpä se.

Koti on vihdoin täysin mun näköinen. Ei vilkkuvia led-valoja kenenkään tietokoneesta, ryttyyn makoiltuja sohvatyynyjä, tai mitään muutakaan mikä viittaisi entiseen. Edellisestä kodista puuttui samat, mutta silti se ei ollut mua kuin vain sen verran, mitä ehdin kotia tekemään kaiken muun keskellä.

Tähän asuntoon muuttaessa koti oli heti koti. Ei sitä tuttua uutuuden tunnetta, mikä seuraa aina muuton jälkeen muutamien päivien ajaksi. Ei myöskään sitä romahdusta. Siirtymävaihe sujui täysin neutraalisti. Ehkä jopa liiankin tunteettomasti?

Nyt on tavarat löytäneet paikkansa. 54 neliöisestä kaksiosta 53 neliöiseen kolmioon muuttaessä ei tavaramäärä oikeastaan edes karsiutunut. Kaapin tilalle tuli sohva ja ison pöydän tilalle ostin uuden pienemmän. Suurin osa tavaroista löysi heti paikkansa, mutta olohuone on vasta nyt vakiintunut pysyvään muotoon, joten on aika toteuttaa pienimuotoinen kotiesittely.

Jo pohjakuvia katsoessa harmittelin monta kertaa eteisen käytävää, joka haukkaa ison määrän neliöitä koko asunnosta. Arvelin sen olevan täyttä hukkatilaa, mutta nyt ajattelen toisin. Eteinen on osoittautunut sekä parhaaksi potkuautoradaksi, myös erittäin käteväksi tilaksi hallita tuttua lapsiperheen kaaosta. Vaunut eivät ole minkään edessä eivätkä myöskään koko ajan näkyvillä. Pukeminen ja lähteminen on helpottanut paljon, kun kaikilla on tilaa toimia. 

Eteiskaapit sijaitsevat ehkä entiseen tottuneena kaukana itse ulko-ovesta, mutta tämäkin oli ennakkoluulojeni jälkeen pelkästään isoa plussaa. Kengät ja muut ulkovaatteet on paljon helpompaa ja sujuvampaa viedä kaappiin kerralla, kuin yksitellen riisumisjärjestyksessä. 

Käytävä, mikä erottaa lastenhuoneen olohuoneesta tuntui ensin myös paluulta sotkuun. Ajatus siitä, että lapset raahaisivat lelut pitkin käytävää olohuoneeseen asti osottautui täysin vääräksi. Lelut pysyvät paremmin  siellä missä kuuluukin ja lapset jopa leikkivät paremmin omassa rauhassa. Käytävä ei ole myöskään osoittautunut ongelmaksi nukkumaan mentäessä, eikä edes yöllä, kun yksi tai molemmat heistä haahuilee mun viereen nukkumaan. 

Tässä asunnossa eniten odotin sitä omaa makuuhuonetta. Oikeastaan makuuhuone on Vilhon ja mun yhteinen vielä pitkään, mutta jo se, ettei tarvitse nukkua olohuoneessa muuttaa paljon. Sekä mun, että Vilhon yöunet on parantuneet selvästi ja Vilhon päiväuniongelmat loppuivat muuttoon. 

Keittiö on pieni, mutta omiin tarpeisiini täydellinen. Kaappitilaa on jopa liikaa. Ruuanlaittokin on sujuvaa, kun olohuone on samaa tilaa.

Toinen asia mitä uudelta asunnolta odotin, oli sohva. Edelliseen ei olisi mahtunut, eikä olisi ollut järkeä sellaista sinne ahtaa. Vaikka sänky oli mitä mukavin tv:n katselupaikka, on kiva että on lisää tilaa istua ja oleilla.

Pieni kolmio on osoittautunut täydelliseksi meille. Vielä en ole oikeastaan keksinyt moitetta, vaan kaikki tuntuu toimivan meidän tarpeisiimme hyvin, ellei täydellisesti. Lähialue tarjoaa myös kaiken mitä tarvitsemme. Puistoja on kilometrin sisällä monta, eikä matka kauppaan pidentynyt metriäkään. Muutto on helpottanut arkeamme paljon, joten en voisi olla tyytyväisempi nopeaan ratkaisuun muuttaa näin pian uudestaan.

Koska nyt olen saanut kodin kuntoon pintapuolisesti, olen aloittanut uuden projektin löytää vihdoin ne lopulliset säilytysratkaisut sekä lisätä sisustukseen sitä jotain. Vaikka ne rytätyt sohvatyynyt aiheuttaa vielä outoa kaipuuden tunnetta, olen nyt vihdoin antanut itselleni luvan toteuttaa ne omat juttuni, mitä en ennen olisi voinut tehdä.

Seuraava esittelykohde olkoon se lastenhuone, joka kaipaa vielä sitä jotain.