Isävuoro

Maanantai vastaanotolla. Peruin tapaamisen jo viime viikolla. Ei mulla ole mitään sanottavaa. Saavun kuitenkin paikalle nyt, vauvan hymy taas kilpenäni.

Samoja kysymyksiä, samoja vastauksia. Kerron, että tuntuu taas paljon pahemmalta. Turhauttaa. Kukaan ei voi ymmärtää, eikä auttaa. Mun vetiset silmät saa hymyn seuraksi. Ihan sama itkeäkkö, vai hymyillä.

Aika auttaa, mulle taas sanotaan. Hymyilen vastaukseksi. Te ette vieläkään tiedä mitään, mä ajattelen.

Mä näen susta unta joka yö. Joka helvetin ikinen yö. Mä nään joko unta siitä, miten sä aina jätät mut uudelleen. Uudelleen ja uudelleen. Se sattuu niin helvetisti. Joka ikinen yö. Välillä mä nään unta, miten sä valitsetkin mut. Se sattuu niin helvetisti enemmän, kun herään taas yksin.

Mä koen tätä päivin ja öin. En jaksaisi, en enää.

Miksi mun pitää nyt jaksaa, jos sä et jaksanut silloin? Monta mahdollisuutta lähteä satuttamatta ja sä päätit satuttaa niin, että se kipu jatkuu läpi elämän. Miksi sulla oli yksin oikeus ja mulla vaan sun jättämä velvollisuus?

Ahdistuksen taakse voi piiloutua. Tehdä ja sanoa mitä vaan. Selittää sillä kaikki ja saada sen varjolla hyväksynnän. Ahdistaa joka ikinen päivä. Jos tukehduttaa, täytyy avata suu. Ahdistusta ei heitätä ilmaan, kunnes joku muu ottaa kopin. Aina johonkin se osuu. Tahtoi tai ei. 

Ja se osui. 

Vuosi on lyhyt aika. Aika vie eteenpäin. Se junnaa paikallaan, palaa takaisin ja pahentaa. Se pahentaa olla vielä tässä, kun muut etenee. Se pahentaa, kun luvataan toisin eikä helpotusta näy. 

Turtuminen on tunne, joka ei vie mitään pois. Se kaikki on olemassa, muttei ole enää voimia reagoida. Vaikka olisikin, niin silläkään ei olisi merkitystä, tai ei siihen jaksa enää uskoa. Jos joskus tunto palaa hetkeksi, on se aina tuplasti voimakkaampaa. Ja taas siihen tottuu, kun on pakko. 

Kun on tarpeeksi turruttu ja totuttu, voi todeta että nyt on hyvä. Jopa sen, että näin tämän pitikin mennä ja uskoa se. 

Oon väsynyt niin henkisesti, kuin fyysisesti. Kroppa ja mieli ei ole yli vuoteen levännyt hetkeäkään. Jos keho lepää, mieli ei ja toisinpäin. Loputon suo, mille ei myöskään näy loppua. 

Kaikki tämä siitä, että joku muu olisi onnellinen. 

Raskas taakka saa hetken kevennyksen, kun isommat lapset lähtee lomalle isälleen pariksi viikkoa. Mieli joutuu jälleen koville. Kumoaako ikävä sen levon, mikä kahden lapsen poissaolo tuo? Pärjäävätkö lapset ilman sitä ainutta turvallista vanhempaa, vai löytyykö kadonnut side uudestaan siihen toiseen vanhempaan?

Tekisi mieli tokasta, että sun vuoro ja nauraa päälle. Todellisuudessa annan vain nuoltavaksi kermat päältä ja selvitän taas yksin tästä aiheutuneita tunnemyrskyjä niin omassa, kuin lapsien päässä ja käytöksessä.

Silti toistaiseksi uskon, että tilanne on voittoa ehkä meille kaikille.