Paita ja Peppu + Sukka

Sisaruus on yksi parhaista asioista mitä olen saanut lapsilleni tarjota.

Oma kokemukseni sisarussuhteista on pelkästään myönteinen. Mulla ja mun vanhimmalla sisarella on vain vähän reilu vuosi ikäeroa. Oltiin todella läheisiä. Ja sitä ollaan toki edelleen.

Nyt kun olen saanut seurata Eevin ja Ilpon suhdetta ja sen kehittymistä, olen monen monta kertaa ajatellut, että nyt tiedän miltä äidistäni tuntui.

Kun me sisareni kanssa leikimme lähes päivittäin omakeksimäämme leikkiä "kivaa-mutta-kipeää", leikkivät omat lapsenikin jotain hyvin samantapaista. Nimi kertookin jo tarpeeksi minkälainen leikki on kyseessä.

Musta silmä, päivystyksessä liimattu pää, useita kuhmuja, monta mustelmaa. Itkua, huutoa, naurua.

Kuva Salla S photography

Isosiskon rooli on osunut täydellisesti oikealle henkilölle. Sisko pitää huolen, ettei veli jää ilman tuliaisia. Ettei veli jää yksin hissiin, tai eksy kodin ulkopuolella. Isosiskon rooli on ehkä myös hieman liian paljon vastuuta sisältävä, mitä haluaisin sen tuolle tytölle olevan.

Kun tapahtuu se kurjuus, että joudun kieltämään jonkun kielletyn kivan, hakee keskimmäinen sisar isosiskoltaan halin ja lohtua. Näin isosiskosta on tullut tuolle pojalle jo isän ja sen toisen turvallisen vanhemman korvike. Tuo hellyyttävä näky on mun silmin myös surullinen.

Perjantaina oli Ilpon vuoro viettää aikaa mun kanssa kahden. Vaikka Ilpo on ollut syntymästään asti mun pieni "mammanpoika", on kahdenkeskeistä aikaa ollut tarjota hyvin vähän - varsinkin eron jälkeen.

Hän on oikeastaan täydellinen stereotypinen poikalapsi. Ajoneuvot, koneet, robotit, dinosaurukset, pallo- ja mailapelit on se juttu. Niinpä aamusta suuntasimme lähellä sijaitsevaan minigolf radalle perhetyöntekijän vietyä toiset kaksi kanssaan kirjastoon.

Menin täysin pojan ehdoilla. Mikä tarkoitti sitä, että siinä golfissa oli käsipallo sallittu, ei vuoroja eikä pisteenlaskua. Välillä mun täytyi mennä seisomaan keskelle rataa vain, jotta Ilpo sai pyytää mua väistymään pois tieltään.

Nautin itse siitä, että sain seurata tuon pikkuihmisen päätöntä järjenjuoksua. Ilpo puolestaan oli tohkeissaan päästessään määrittämään pelin idean kerrankin ilman Isosiskon dominointia.

Pelin jälkeen oli aikaa käydä vielä torilla hakemassa jätskit ja mansikat sekä leikkiä hetki toripuistossa.

Vaikka Ilpo selvästi nautti omasta ajastaan äidin kanssa, oli hän selvästi hukassa ilman paitaansa. Hän kun on koko lyhyen elämänsä ajan tottunut Eevin läsnäoloon ja hänen kanssaan leikkimiseen. Mun kanssa ei hippa- tai piilosleikki lähtenyt käyntiin. Loppuajasta hän hiljeni jo vähän mietteliääksi.

Kunnes sattumalta se sisko saapui samaan puistoon. Jälleen kivaa-mutta-kipeää #2 käynnistyi kuin itsestään ja Ilpo tuntui olevan oma itsensä. Loppupäivä kului paitana ja peppuna normaalisti välillä itkien ja nauraen.

Onko liian läheisestä sisarussuhteesta ollut haittaa Ilpon minuuden kehityksessä? Joutuvatko he vähän pakostakin elämään liiallisessa symbioosissa ja auttamaan toinen toisiaan, kun itsellä on liian usein kädet täynnä Vilhon kanssa?

Peilatessani asiaa jälleen omaan paita ja peppu -tyyppiseen sisarussuhteeseen, helpottaa tietää että ainakin osa huolestani on turhaa. Sisaruus on ollut enemmän rikkaus ja meistä kahdesta kasvoi myös jopa melko päinvastaiset persoonat.

Perjantain jälkeen mustasukkaisuus minusta lisääntyi. Aamu alkoi nelivuotiaan raivokohtauksella, koska hän ei päässyt mukaan. Ymmärrettävää kiukkua. Pettymys ja kateus oli liian suurta, vaikka se hälvenikin perhetyöntekijän tullessa lähes kokonaan. Illalla pettymyksen purkaus jatkui.

Äiti-lapsi ajan lisääminen on etenkin vanhimmalle sisarelle tärkeintä, jotta päivittäiset kiukkupuuskat helpottuisi ja arki ei olisi niin kuormittavaa itselleni. Kuitenkin aika muille sisarille lisäsi taas omalla tavallaan tuota kiukkua entisestään. Mustasukkaisuus, jota ei ole oikeastaan ollutkaan, alkaa nostaa päätään.

Mitä sitten, kun Vilho kasvaa ja tulee leikkeihin mukaan? Helpottaako, paheneeko, pysyykö samana? Ottaako paita ja peppu sukan mukaan piiriinsä, vai jääkö sukka etsimään pariaan?

Kuva Salla S photography

Jäin jälleen pohtimaan auttaako tämäkään järjestely, vai onko kaikki apu yhtä tuhoontuomittua? Kumoaako haitta kaiken hyödyn? Auttaako meitä oikeasti mikään, jos ei tämäkään?