Yksinäisyys ihmisten ympäröimänä. Nyt mulla on enemmän, mitä mulla ikinä on koskaan ollutkaan. Perhe, oma tiivis pieni perhe. Se toinen perhe, johon kuulumisesta vielä kamppailen. Uusia ystäviä. Sellaisia, joista aina haaveilin. Kavereita, kaverin kavereita, tuttuja, tuntemattomia.
Heti aamulla herätessäni on kännykässä jotain joltain. Ja pitkin päivää se kännykkä ilmoittaa uusista viesteistä. Monta ryhmäkeskustelua, monta kahdenkeskeistä keskustelua, monta sovellusta, joiden kautta ihmiset mun kanssa keskustelee. Illalla mä laitan viimeiset viestit ja käyn nukkumaan. Aamulla sama alusta.
Ennen mä lähettelin Facebookin messengerin kautta mieheni kanssa vuoronperään kakka-emojeja koko hänen työvuoronsa ajan. Voisi sanoa, että sosiaalinen elämä on hieman aiempaa laajempi.
Päivittäin mä näen ihmisiä. Sellaisia, joiden kanssa mulla on syvempi suhde, tai sitten vaan puistotuttuja joista on tullut yllättäen läheisiä. Oon sopinut menoja, tai lähden jonnekin spontaanisti. Joskus mä oon yksin, mutta silloinkin mulla on aina joku, jolle laittaa viestiä, tai joka viestittää mulle.
Ennen mä odotin koko päivän miestäni kotiin. Aamuisin olin kiukkuinen, kun hän ei suostunut tulemaan mun ja lapsien kanssa puistoon. Silti mä häntä odotin vain nähdäkseni, miten hän moikkauksen jälkeen valitsi usein mun sijaan tietokoneensa.
Silti yksinäisyys on tämän vuoden aikana ollut enemmän läsnä kuin ikinä. Se ei poistu mun viereltä, vaikka siinä olisi joku muu. Yleensä se vain unohtuu hetkeksi ja palaa kylmänä varjona mun eteen, kun ne muut lähtee pois.
Vaikka niin voisi helposti päätellä, en mä ole ihan jäänyt tuleen makaamaan. Romanttisessa mielessä miehiä on pyörinyt enemmän tai vähemmän ympärilläni melko pian vauvavuoden alkaessa. Jopa surullista ajatella, että lapsen isä ei edes ollut ensimmäinen miespuolinen henkilö, joka vauvan otti syliin, tai ylipäätään hänet tapasi.
Lasten kanssa tapailu vaatii hieman enemmän. Salatreffejä lasten ollessa nukkumassa, menojen sopimista lapsivapaille, leikkipuistotreffejä ja viattomia kahvihetkiä ilman romanttista latausta.
Sinkkuna oleminen on silti oma valintani. Mulla on ollut mahdollisuuksia edetä tapailusta ja aamuöisistä salatreffeistä parisuhteeseen, mutta se yksinäisyyttäkin synkempi varjo on usein astunut tielle.
En tiedä mitä etsin, mutta tiedän, että tiedän sen sitten kun löydän sen. Jonkun, joka saa mut sitten joskus valheellisesti uskomaan, että kaikella oli sittenkin tarkoitus.
Yksin oleminen on ollut kuitenkin itsensä löytämisen aikaa. Alun syytökset itseä kohtaan on lähes haihtuneet. Kun joku tulee sanomaan kehun, mä uskon sen. Mietin jopa miksi niin monet kehuu mussa piirteitä, mistä ex-mieheni ei ikinä maininnutkaan. Eikö hän huomannut? Eikö hän nähnyt mua sellaisena miten kaikki muut näkee?
Sitten taas tulee päiviä, hetkiä, kun se kaikki murenee käsiin. Annan murentua, kunnes taas kerään itseni. Kasaan uudestaan ja jatkan pää vähän pystymmässä kuin ennen.
Yksin olemisessa on myös niitä hyviä puolia, joita ei voi itseltään yrittääkään kiistää. Hartioilta on poistunut taakka sietää toisen käytöstä ja tapoja. Ei mun tarvitse ärsyyntyä kenellekään muulle kuin itselleni, jos jotain on jäänyt tekemättä. Mä saan päättää itse, miten asiat järjestyy. Ja ne järjestyy. Paljon paremmin kuin ennen.
En voi syyttää ketään muuta kuin itseäni siitä, että kadotin itseni parisuhteeseen. Niin vaan kävi. Omien kiinnostusten kohteiden ja tekemisten löytäminen on ollut yllättävän vaikeaa. Ensin karsin kaiken, mikä loi mielikuvia entiseen. Nyt pystyn jopa katsomaan samaa tv-sarjaa mitä yhdessä joskus katsoimme.
Omia harrastuksia minulla ei ollutkaan. Ei ollut muka aikaa, enkä tiennyt mitä tekisin. Nyt olen löytänyt ne kadonneet taidot uudestaan ja löytänyt itsessäni uusia taitoja myös. Niitä hyödyntäen mulla on harvoin tekemisen puutetta. Aloitekyvyn puutetta sitäkin enemmän, mutta silti olen aikaansaanut paljon enemmän, mitä ikinä ennen. Itsensä kehittäminen on myös auttanut kaikella tapaa vajoamasta takaisin pinnan alle. Oma kädenjälki ilahduttaa ja auttaa näkemään konkreettisesti, että mä oon hyvä jossain. Aika monessakin asiassa.
Pieni väliaskel eteenpäin lienee myös se, että yksinäisyys ei ole enää mörkö. Nautin sinkkuudesta ja sen tuomista eduista ja mahdollisuuksista. Silti sitä joka ikinen ilta kaipaa sitä puuttuvaa ihmistä vierelleen ja pitkin päivää toivoisi, että olisi se toinen vanhempi jakamassa lapsiarjen ilot ja surut.
Liian usein mietin, että hitto, näkisipä hän mikä mä nyt oon. Näkisipä hän, että oon se, joka hän ehkä halusi mun aina olevan. Se, johon rakastua uudelleen. Olisipa hän antanut sen mahdollisuuden löytää itsemme ja toisemme uudelleen.
Nyt mä istun sohvalla yksin valmispizzan kanssa ja mietin, laittaakohan tinder-match vielä viestiä vai ei. Katson kelloa, joka kertoo, että isommat lapset palaavat pian. Edessä jälleen kiusallinen hetki ovella, kun kumpikin piiloutuu, koittaa olla koskematta toiseen ja sanomatta sanaakaan.
Edessä myös jälleen joko helppo paluu pieneksi perheeksi ilman sitä isää ja aviomiestä, tai vuoristoratakyydin alku, mikä ravisuttaa meitä seuraavat päivät. Kunnes siihen turtuu taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti