Kuitenkin päivät vilisee tavallisessa arjessa niin vilkkaasti, ettei mitään meinaa ehtiä tekemään. Toisaalta myös vauvan kasvaessa on kädet vähän eri tavalla täynnä ja arki muuttunut hektisemmäksi siitä pikkuvauva-ajasta, joten ei ihmekään.
Seitsemän ja kahdeksan kuukauden välissä joutuu taas hetken pohtimaan, mitä Vilho on oppinut. Vauvan silmin paljon ja jos itsekin pysähtyy, huomaa ne myös. Vaikka hän ei edelleenkään liiku - paitsi omalla tyylillään, on hän kehittynyt valtavan harppauksen taas eteenpäin.
Syöminen on meidän isoin kompastuskivi. Siinä missä isommat sisaret ovat sormiruokailleet ahkerasti heti puolen vuoden iästä, ei Vilho ole päässyt vielä kahdessa kuukaudessa ruuan makuun. Syöminen aiheuttaa pientä stressiä ja toivetta siitä, että sen myötä saisi yöt rauhoitettua. Kuitenkin se tuntuu tässä kohtaa vielä kaukaiselta haaveelta.
Kasvun puolesta ei ole tarvinnut murehtia sitten rs-viruksesta selvittyä, sillä kymppi meni helposti rikki neuvolan vaa'assa. Pituuttakin on tullut oletetusti eikä tarvitse enää ihmetellä vaatteiden kutistumista.
Päiväunet muuttuivat kolmesta kahteen ja omaa aikaa saatan saada, jos Vilho saa nukkua omassa sängyssään päiväuniaikaan. Vaikka pitkät päiväunet ovat luksusta, rajoittaa se yleensä jonkun verran omia tekemisiä, kun joutuu sen ajan olemaan vain kotona. Yöunet taas eivät suju sen paremmin, tai pahemmin.
Syysflunssalta ei ole välttynyt kukaan muu, kun minä ja esikoinen. Pojat ovat yskineet ja niiskuttaneet vuoron perään ja räkäisyys tietysti haittaa niin yöunia, kuin päiväuniakin. Joskus sitä tulee aamulla ihmetelleeksi, että nukkuiko sitä ollenkaan. Silti on jaksettava ainakin kello kahdeksaan saakka illalla, nukkui tai ei.
Istualteen pyörimistä ja hyörimistä, käsillä taputtamista ja vilkuttamista. Neljä hammasta. Paljon kuolaa, paljon ääntä. Iso, leveä melkein hampaaton hymy. Niistä on 8kk Vilho tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti