Tämän viikon alkupuolen alavireinen sävy ei ollut viikon ainoa hutera ja huojuva tapahtuma. Omat vain lievästi kompuroivat askeleeni käyvät joskus taas lyijynraskaiksi, mikä tekee kaikesta muustakin yhtä raskasta. Silti on muutama asia, mikä tekee askeleista taas vähän kevyempiä, vaikkeivat itsessään lyijyä niistä poista.
Omat ensiaskeleeni äitiyden polulla otin melko tarkalleen viisi vuotta sitten. Oikeastaan paljon aiemmin, sillä koen vanhemmuuden alkavan jo ennen napanuoran katkaisua niin äidillä kuin isälläkin. Ainakin joillain meistä. Oma polkuni on ollut vaihteleva. Koko tunteiden skaala on varmasti käyty jo nyt läpi niin hyvässä kuin pahassakin ja askelissakin on tapahtunut useasti taantumista takaisin hoiperteleviin ensiaskeliin, jolloin kaikki oli yhtä uutta ja epävarmaa.
Vanhemmuuteen kuuluu monia pienempiä ja suurempia etappeja. Pienimmät ovat useille täysin merkityksettömiä, mutta isoimpiin osaa muutkin ottaa osaa. Niitä ovat vaikka syntymäpäivät ja useat merkittävät tapahtumat lapsen kehityksessä.
Pienimpiä etappeja on ollut tälläkin viikolla taas monia. Kuuden tunnin yhtäjaksoinen yöuni, alusta loppuun onnistunut lautapelin pelaaminen, itse oikeinpäin puettu paita.
Isompiakin mahtuu tälle viikolle kaksi. Esikoiseni syntymäpäivät ja hänen täyttämä vuosiluku korostui erityisesti pienimmän veljensä ottaessa ensiaskeleensa merkiksi pian päättyvästä vauvavuodesta. Aivan liian pian päättyvästä. Askeleet tulivat yhtä yllättäen kuin ymmärrys tämän viimeisen vauvavuoden loppumisestakin. Nytkö jo?
Tiistai iltana kaksi erittäin pulleaa reittä pisti töpinäksi olohuonetta pitkin aina uudestaan lattiaan tömähtäen ja sieltä taas ylös nousten uuteen kokeiluun. Hataroiden, hoiperrellen, hymy naamassa. Meillä kaikilla.
Samalla kuitenkin muistaa aina sen vastakohdan iloon. Viestiä näpytellessäni ennen ensimmäinen kohde olisi ollut se, joka kanssani myös sen ihmeellisen synnytyksenkin koki. Sama, jolta olisin heti keskiviikkona hakenut tarvitsemaani tukea taas yhteen vaikeaan hetkeen. Tällä kertaa olikin itkun syy.
Viestit menivät ystävälleni ja sille joka jakaa kanssani tärkeimmän ihmisen sijaa Vilhon elämässä jo viidettä kuukautta. Viimeksi mainitulta sain vastaukseksi siirappia whatsApp-viestin muodossa, syynä innostus "Vilperin" vuoksi. Ja se, että joku aidosti innostuu oman lapseni vuoksi on parasta mitä ikinä voisin tähän hetkeen toivoa.
Olisin voinut kertoa tuon hänelle, mutta puutteellisen tunteiden ilmaisutaidon vuoksi en osannut pukea hymyäni kirjaimiksi, joten jätin vastaamatta ja teeskentelin nukahtaneen ennen viestiä.
Huoh.
Pitkin viikkoa on lattia tömissyt pienistä pulleista jalkapohjista ja pulleasta vaippapyllystä. Pikku hiljaa, askel askeleelta pidemmälle.
Yhtä kovasti yrittäen askeleet taas uuteen viikkoon, mikä huipentuu Vilhon ensimmäiseen syntymäpäivään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti