Rakkaudella, äiti

Sinä pieni, rakas poikani. Olet kaunis, juuri minulle täydellinen. Söpöin ikinä. Niin söpö, että joka päivä kerron sulle, miten meinaan haljeta sinusta. Söpö, söpö, söpö ja sä hymyilet ja naurat vastaukseksi hassutteluun. 

Tänään Vilho täytti vuoden. Vuosi, joka on ollut kaikkea onnen ja syvän surun väliltä. Kaikki tunteet ovat sallittu vanhemmuudessa, sanotaan. Vihaan sitä, kun joudun yksin heräämään läpi yön ja aikaisin aamulla. Olen pettynyt siihen, miten nopeasti menetän malttini. Olen onnellinen, etten ole jäänyt mistään paitsi. Olen iloinen, että saan nukahtaa hänen viereen. Olen peloissani, etten joku päivä enää jaksa. Olen luottavainen, että aina jotenkin mä jaksan.

Olet erilainen, samanlainen, ainutlaatuinen. Minun näköiseni. Pakahdun ylpeydestä, kun joku sanoo sinun näyttävän minulta. Nauran mukana, kun kaljua pehmeää päälakeasi ihmetellään. Silitän ja nuuhkin sitä päivittäin. Se on parasta sinussa.

Olet kuin siskosi ja veljesi. Olet heidän sekoitus ja kaikkea muuta. Olet utelias ja rohkea. Olet vauhdikas, aina menossa, aina siellä missä kaikki muutkin. 

Vuosi sitten oli väsynyt ja onnellinen. Kaikki se pelko oli poissa. Hän saapui ja oltiin vain me. Kolkko epämukava sairaalasänky oli pehmeyttä ja lämpöä täynnä, jonka vain vastasyntyneen hento tuhina ja tuoksu sai aikaan. Vuosi sitten mulla oli kaikki, mitä siinä elämäntilanteessa olisin voinut toivoa pojalleni.

Oikeastaan toivoin aina enemmän ja toivon yhä. Mietin, olisinko voinut tehdä poikani puolesta jotain toisin, jotain paremmin. Mutta miten voisinkaan kenenkään puolesta ottaa yhteyttä ja kysyä Vilhon kuulumisia, tai mahdollisuuksia tavata häntä?

Olet yhtä hymyä. Oletko aina, muut kysyy. Vastaan kyllä. Siksi oletkin perheemme aurinko. Tuot valon synkkään hetkeen ja lämmön kylmenneisiin tunteisiin. Kiukku ja harmi ovat myös osa sinua. Hyvä niin. Kerrot, että kaipaat jotain, etkä halua tyytyä vähempään. Olet hyvä juuri tuollaisena. 

Millainen vauvavuosi oli? Kysyttäessä vastaan heti, että helppo. Vilho on helppo vauva, mä kehun. Hetken mietittyäni perun sanani. Muistan miten itkin toisessa huoneessa ja Vilho toisessa. Muistan miten pidin käsiä korvillani ja toivoin, että itku olisi sillä välin lakannut. Palasin takaisin tyynnyttelemään laskettuani hitaasti kahteenkymmeneen. Ehkä sataan. Vihasin elämääni. Muistan miten tunsin olevani loukussa. Katkonaisia öitä, aikaisia aamuja, itkua, kitinää, sotkua. Ei poispääsyä.

Puolessa vuodessa kaikki muuttui. Turruinko, vai muuttuiko jokin? En osaa vastata. Katkonaisia öitä, aikaisia aamuja, itkua ja sotkua. Aamusta iltaan. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Jos olisin tiennyt, että puheet ovat vain tyhjiä lupauksia, olisinko päättänyt yrittää tätä yksin?

Vuosi on ollut pitkä, tunteikas, rankka ja palkitseva. Olen onnekas, että sain kokea tämän vuoden, jokaisen päivän ja ne ilot ja surut. Olen onnellinen niistä ihmisistä, jotka ovat Vilhon elämässä vielä läsnä. Voisin sanoa oppineeni paljon, voisin kertoa toivoneeni liikoja, pettyneeni ja vahvistuneeni. Minä olen yhä, koska Vilho on.

lopputalvi, sinä sylissäni. Olit pieni, niin pieni, että olit vain möykky rintakehälläni. Ensihymy. Ilme, joka koristaa kasvojasi heti aamusta. Joka ikinen aamu. Sinun hassu tyylisi liikkua. Viuh, tömps, viuh, tömps kuuluu, kun seikkailet huoneesta toiseen. Ensiaskeleesi. Ylpeydestä pakahtuva hymysi minun haikeudesta pakahtuvaa sydäntäni vastaan. Olet silti aina minun pienin. 

Rakkaudella, äiti.