sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Kohti äärimmäistä ja sen yli


Toisiksi eniten satuttaa sanat, jotka osoittautuivat valheeksi. Eniten satuttaa sanat, jotka jäävät sanomatta. 

Käyttäydytään, kun mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Asiat olisi ennallaan, elämä jatkuu. Ja niinhän se tekee, kaikilla muilla. Osallisilla ja sivullisilla.  Mua moititaan oven raosta lapsieni kuullen, miten en saa tehdä, tai sanoa niin tai näin. Pitäisi vaan olla kuten kaikki muutkin; kuin mitään ei olisikaan.

Tiesin olevani matkalla kohti äärimmäisen rankkaa ajanjaksoa, kun päätin yrittää yksin kolmen pienen lapsen vanhempana. Oikeastaan mitä vaihtoehtoja mulle annettiinkaan? Synnytä kolmas vauva yksin ja jatka yksin kolmen kanssa, tai keskeytä, synnytä kuollut sikiö ja jatka yksin kahden kanssa. Valintojen viidakko.


Mitä vain lasten vuoksi. Ihanko mitä vain? Ihan mitä vain. Yli jo sen äärimmäisen jaksamisen, yrittämisen, väsymyksen, turtumisen, voimattomuuden. Sitäkö se vanhemmuus tosiaan on? Miksi vain edelleen toisella meistä?

Vanhemmuuden ei pidä tuntua suorittamiselta, mulle muistutetaan. 

Tammikuun kahdeskymmenesviides. Rikoin uudenvuoden lupaukseni... kahdesti. En antanut olla. Oikeastaan ensimmäinen kerta oli väärinkäsitys. Mustavalkoiseksi maalaama mielikuvani olikin väärä. Toinen rikottu lupaus taas koko päivän itku ja ahdistus muunnettu yhteen viestiin. Oikeastaan viikkojen ja kuukausien.
Älä tukahduta, niinhän se meni.

Auttoiko hätähuuto? Ei. Miksi edes yritän, ei kukaan voi ymmärtää.


Mitä sä teet niinä huonoina päivinä? Vastaan kliseisesti: kun on vaan pakko jaksaa. Tekisi mieli vastata kaikkea muuta, ihan mitä vaan muuta. Suunnittelen oman katoamiseni, googlaan lasun numeron itselleni ylös, psykiatrin, taksin, jolla pääsen päivystykseen, näppäilen hätänumeron ruudulle, tai viestikenttään tekstin lasten isälle, että tulee heti hakemaan kaikki pois. Neuvoksi saan yrittää vaan rutistaa vielä hetken voimaa. Kyllä, niin juuri. Rutistaa mistä? Tyhjästä kuoresta, kuihtuneesta minästä, vaiko siitä entisen haamusta? Mutta lasten vuoksi.

Ei ihan kaikkea. Ole itsekäs. En päästä kotiini ketä vaan. En enää ota elämääni takaisin ihmisiä, jotka minua kohtaan ovat toimineet väärin. En myöskään kaunistele asioita. En, en edes lasteni vuoksi. Enkä varsinkaan sen oven raosta moittineen äänen vuoksi.


Lisään kiiltokuvan albumiini. Kirjoitan arkista paskaa kuvatekstiin. Lääkitsen kuumepotilasta, tilaan ruokaa kotiin, pyyhin räkää, siivoan, pelaan pelin lasten kanssa, hautaudun omiin oloihin vedoten päänsärkyyn, suutun kun en saa olla rauhassa. Mitä edes odotin? Laitan tv:stä Putouksen, sipsiä kulhoon, vastailen kysymyksiin, laitan kaikki nukkumaan ja lopulta kuuntelen kolmea eritahtista hengitystä sängyssäni.

..eikä mikään maailman apu meitä enää pelasta, kirjoitin viestiin. Ja siltä se taas on tuntunut.

6 kommenttia:

  1. Kelmillä ei ole enää mitään oikeutta moittia sinua mistään. Hän on valinnut olevansa kelmi. Mitkään kaunopuheet maailmassa eivät muuta tehtyjä tekoja tekemättömiksi tai tee niistä hyviä.

    Sano hänelle, että ihan sama mitä hän puhuu, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.Hän menetti sananvaltansa sinun perheessäsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistä! Kyllähän ne sanat soljuu korvienvälin läpi, vaikka jättävät ikävän kaiun pitkäksi aikaa. Moittija ei edes tällä kertaa ollut oven takana lymyävä isän irvikuva..

      Poista
    2. Siis oikeinko ex-mies ja sen sukulaiset vielä kokevat olevansa oikeutettuja moittimaan sinua jostain?! Että niillä on otsaa. Kukaan heistä ei pystyisi samaan kuin sinä. - Anne

      Poista
    3. Moite oli tässä tapauksessa vain kehoite olla sanomatta lapsille, että aikuisilla on riitaa. Meillä lienee eri käsitys siitä miten hoidetaan tilanne lasten kysyessä ja ihmetellessä. Mä itse kerron rehellisesti ikätason mukaan, kun joku taas kertoo jonkun tekosyyn tilalle ja sanoo lapsille että kaikki on kuten ennenkin. Huolimatta siitä oliko kehoite tarpeellinen lasten kuullen ja mua heidän edessä nöyryyttäen - kuten itse tilanteen koin, ei palautteen antoa olisi tarvinnut ehkä tehdä..

      Poista
  2. Kiitos tästä, tiedän nuo tunteet. Joskus tuo epäreiluus, että toinen voi vaan yksi päivä päättää, että lapsiperhe-elämä ei enää kiinnosta ja häipyy viettämään uutta nuoruutta nuoruuden tyttöystävänsä kanssa. Se epäreiluuden tunne on kuristava. Mutta, minä sainkin jotain muuta, paljon parempaa tilalle. Sain miehen, joka on niin paljon parempi miehen malli pojilleni kuin se heikko pelkuri. Ja sain ihan pojan koko perheen yhteiseksi rakkaudeksi. Nykyään näen painajaisia, että olen taas vanhassa liitossa. Ja tulen aina pelkäämään, että yhtäkkiä tämä kaikki käsittämätön hyvä viedään pois. Sinä et hylännyt lapsiasi, sinä tulet selviämään ja sinua odottaa vielä suuri onni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuristava on kyllä hyvin osuva sana. Kiitos tsempeistä, aina lohduttavaa kuulla että muilla kävi parhain päin!

      Poista