Etävanhemman oikeus, lähivanhemman vastuu

Yksi mieleen syöpyneimmistä lauseista on, että eikö mulla ole mitään oikeuksia? Ei mun suusta kuultuna. Mä oon se, joka jäi pohtimaan samaa asiaa saaden kieltävän vastauksen, kun taas se, joka sen ääneen sanoi saa toteuttaa oikeuksiaan.

Ja niitähän riittää. Mun velvollisuudet kasvaa sitä mukaa, mitä se toinen haalii oikeuksiaan. 

Hänen oikeus on jättää yhdessä alulle saatu raskaus, mun velvollisuus on saattaa se raskaus loppuun.

On oikeus ottaa ja lähteä. On oikeus toimia oman mielen ja halun mukaan.

On oikeus riistää muilta se sama oikeus.

On onneksi velvollisuus maksaa tietty summa jokaisesta syntyneestä lapsesta. Mutta siinäpä se ainoa velvollisuus sitten olikin. 

On oikeus saada nähdä lapsiaan ja mun puolesta saa nähdä vaikka päivittäin. Hyvä. Mutta on myös oikeus päättää, että just nyt ei huvita. Tapaamisoikeus on myös lapsen oikeus toiseen vanhempaan, mutta lapsella ei ole oikeutta vaatia oikeuksiaan, jos se vanhempi päättää niistä luistaa. Lapsen häviö.

On äärettömän hyvä, että tämmönen tapaamisoikeus on olemassa etävanhemmilla. Riittää niitä mätiä omenia lähivanhemmissakin, mutta on äärettömän epäoikeudenmukaista, ettei sitä paperiin allekirjoitettua tapaamissopimusta tarvitse noudattaa. Jos ei vaan huvita, voi ottaa omaa lomaa.

Silläkään ei ole väliä kenen jaksamisen kustannuksella lomaillaan. Ei ole väliä tuleeko jollekin paha mieli. Mielipidettä ei tarvitse kysyä. Ei lapsilta, ei multa.

Mun velvollisuus on hyväksyä se, ettei sovitusta pidetä kiinni. Oikeastaan sillä ei ole väliä hyväksynkö mä vai en, koska vastuu ja velvollisuus painaa. Ei auta kuin perua omat jo sovitut menot ja tyytyä jälleen kohtaloon sinä arvottomana osapuolena.

Mielessä pyörii kysymykset miten vaalia omia oikeuksia, kuinka paljon täytyy sietää ja miten kauan jaksaa kaiken sietämistä? 

Jos mäkin vaan lähden? Sanoin niin viimeeksi, kun sain täydellisen lapsivapaan viideksi tunniksi torstaina. Sanoin, etten lupaa palata enää ikinä kotiin. Enkä valehdellut.

Edelleen mietin, että en voi luvata palaavani, jos lähden joskus yksin ovesta ulos.

Mun oikeus on kuitenkin saada kokea jokaisen lapsen lapsuus, kasvu ja kehitys. Oikeus olla lapselle se turvallinen vanhempi, joka ei lähde. On oikeus rakentaa lapsille ympäristö, jota he kutsuvat kodiksi.

Mun velvollisuus on palata siihen kotiin.

Mutta myös oikeus onneen. Oikeus päättää olla palaamatta. Jopa jossain kohtaa velvollisuus sanoa, että yritin ja epäonnistuin. Koti ei saisi olla pelkkää toisen jättämää epäonnea, vastuuta ja velvollisuutta.

Torstaina mä palasin siihen kotiin. Kotiin, josta jälleen lähti ihminen toteuttamaan oikeuksiaan. Teki mieli heittäytyä ovensuuhun x-asentoon estämään tuo poistuminen. Heittäytyä jälleen polvilleen ja anella, että älä lähde. Teki mieli kietoutua jalkaan kiinni ja hidastaa hänen askeliaan.

Vielä mä palasin. Hän edelleen lähti.