Raskas muille näkymätön varjo painoi mua kasaan. Puristi keuhkoja, nosti palan tunteen kurkkuun aina kitalakeen saakka. Jokainen hengen sisäänveto sattui. Päätä särki. Olin itkenyt niin paljon. Silmät ei jaksaneet pysyä auki. Kroppa täynnä lyijyä ja arvottomuuden tunnetta. Häpeä painoi katseen maahan. Ärsyynnyin heti, jos multa vaadittiin, tai pyydettiin jotain. En jaksanut vastata pyyntöihin, mutta tiesin että on pakko. Tunnekuohut pyyhkäisi mun yli jättäen jälkeensä vain rauniot. Lopulta tunteet tukahdutettiin ja jäljelle jäi vain tyhjä kuori.
Epäonnistunut vaimo ja raskaana oleva äiti kahdelle.
Mun ensimmäinen päämäärä oli muutto. Siitä piti alkaa uuden elämän. Jonkun muka paremman. Niin kaikki mulle kertoi.
Se muka parempi elämä oli sitä, että heräsin aina yksi raskauspäivä lisää kalenterissa yksin. Arvottomuuden tunne kasvoi päivä päivältä. Minä, arvoton kuori, jonka sisällä kasvoi jotain todella arvokasta.
Odotin, että hän näkee ja ymmärtää mun pahan olon. Olisin säästynyt siltä kaikelta, jos olisin saanut sen ymmärryksen. Sain syytökset. Mutta mun hätähuuto ei saanut ikinä vastausta.
Lopulta siirryin toivomaan sen paremman elämän alkavan sitten, kun mulla olisi onni käsissäni. Tein töitä sen eteen ja aidosti onnistuin. Tukahdetut tunteet pääsi valloilleen, mutta niissä oli yksi tunne vähemmän. Se rakkaus. Ja lopulta olin okei.
Vauva syntyi. Uusi elämä alkoi. Ja se alkoi, kuten luulinkin. Vauvakuplassa oli hyvä ja lämmin olla, eikä mikään vienyt onnea pois.
Se kupla sano poks. Kävi niinkuin vesi-ilmapallon kanssa. Poks, ja kaikki levisi käsiin.
Joku sanoo, että se meni jo. Se tapahtui silloin ja nyt on nyt. Joku sanoo, että aika auttaa. Joku kysyy, voiko hän enempää enää satuttaa, tai tehdä pahempaa?
Se tapahtuu tässä ja nyt. Perhe on rikki, mä oon yksin, hän on jossain muualla jonkun muun kanssa. Aika kulkee eteenpäin muuttamatta mennyttä. Se ei auta. Se turruttaa. Kaikkeen tottuu, kun on pakko. Hän satuttaa joka hetki olematta tässä mun vierellä toisena vanhempana. Tilanne pahenee, eikä hän vieläkään ole tässä. Hän tekee aina vaan pahempaa.
Muistot satuttaa aina. Päivittäin ne lävähtää vasten kasvoja vieden kaiken energian. Muistot, sanat, teot, taannuttaa kaiken ilon siihen tilanteeseen, kun niitä muistoja luotiin. Niitä en pääse pakoon, vaikka yritän unohtaa ja jatkaa elämää.
Kysyn itseltäni monesti, että mitä sä valitat? Sulla on kolme tervettä lasta. Kaunis koti, hyvä talous, tukijoukot, uudet ystävät. Mikä sua vaivaa?
Ei aina mikään. Joskus taas ihan kaikki. Itken päivittäin. Vähintään kerran, yleensä kolmesti. Päivä alkaa onnellisuudella. Se on se vauvan hymy. Päivä päättyy itkuun. Se on se arki yksin. Päivät on aamusta iltaan suorittamista. On myös niitä normaaleja elämisen arvoisia päiviä iloineen ja suruineen. Sitten on niitä, kun toivoo vaan päivän päättyvän. Ja joskus ajautuu toivomaan, että omat päivät jo päättyisi.
Tunnen vauvaa kohtaa paljon. Kaikkia lapsiani kohtaan paljon. Siitä saan olla onnellinen. Vastaan tarpeisiin, vaikken aina jaksaisi. Katson vauvaan ja pidän sylissä. Lähellä on hyvä olla. Haluan pitää kaikki aina lähellä, mutta en voi. Kaksi viedään aina pois hetkeksi. En halua suostua siihen, mutta mulla ei ole vaihtoehtoja. Joskus kaikki kolme lähtee. Mä jään. Oonko vielä yksin?
Osaan löytää onnen, jos haluan. Aina en halua, enkä jaksa. Arki auttaa, arki uuvuttaa.
Nyt ei ole päämäärää. Ei tarvitse olla. Ei tarvitse jaksaa ja esittää jaksavansa. On okei olla olematta okei. Otan taas avun vastaan ja sitä saan.
Hänelle tehty hätähuuto ei taaskaan saanut vastausta. Minä, se syypää.
Muille näkymätön varjo kuristaa, ahdistaa, painaa kasaan. Lähtee pois, kun tukahdutan sen. Pysyy poissa, kun en ole yksin. Häpeä painaa katseen maahan, mutta pää pysyy pystyssä. Silmiä kirveltää itku ja päätä särkee. Sen siitä saa. Tukahdetut tunteet vyöryää yli. Olo sen jälkeen on turta. Kasaan itseni uudelleen. Mikään ei muutu. Tyhjä kuori täyttyy vähän onnesta, vähän surusta.
Kolmen lapsen äiti, ei kenenkään vaimo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti