(hää)päivä

Tänään astui jälleen uusi mörkö ulos kaapista. Oon liian monta kertaa ajatellut, että en halua olla täällä enää, kun tämä päivä koittaa. Ja jos oon, niin mitä mulle käy. Kestänkö? 

Ilpo herää ensimmäisenä. Nouset ylös ja annat mun jäädä vauvan kanssa nukkumaan. Tiedät että oon niin väsynyt. Tuot mulle kahvin sänkyyn. Hyvää hääpäivää, me sanotaan. Illalla juhlitaan. 

Varattiin pöytä vasta avatusta Amarillosta. Me käydään niin harvoin ulkona, mutta nyt juhlitaan meitä. Viedään lapset mummille, myös Vilho. Me ollaan ihan kahden, ei äiti ja isä, vaan mies ja vaimo.

Sä kehut mua, totta kai. Oonhan meikannut ja laittautunut, sua varten. Sä laitat sun hiuksia pitkään. Katson sua niin kuin aina, ootpa komea. Mun oma. 

Kuljetaan käsi kädessä, jutellaan niitä näitä. Suunnitellaan ehkä jotain. Kerrotaan syvemmin mitä meille kuuluu. Vietetään iltaa ja taas rakastutaan. Muistetaan taas, että tarvitaan toistemme kanssa aikaa.

Ollaan väsyneitä, mutta onnellisia. Kolmen lapsen vanhempia. Arki uuvuttaa, mutta tää päivä auttaa taas jaksamaan. Ollaan tiimi, hyvä sellanen. Niin me sovittiin. Jatketaan iltaa. Vaikka väsyttää, niin valvotaan, jottei päivä loppuisi niin pian. Ollaan kuin ne kaikki muut meidän ympärillä baaritiskillä. Sitä sä kai kaipasitkin? Nyt me taas ollaan.

Suunnitellaan jo seuraavaa hääpäivää. Meidän viidettä. Kymmenen vuotta yhdessä. Mentäis sinne matkalle. Ihan vaan kahden. Se oli jo sovittu, muistatko? Mennään sinne matkalle. Tää päivä oli hyvä. Rakastan sua, me taas sanotaan toisillemme. 

Ja ollaan me, nyt ja aina.

Ostin itselleni häälahjan. On meidän hääpäivä. Oikeasti enää pelkkä päivä. Ihan tavallinen päivä. Maljakkoon laitoin kukat, jotka ostin itselleni viime viikonloppuna. Pitkään aikaan en ole ostanut, mutta taas mä ostan. Kukkia itselleni, koska mä pärjään kai.

Tänään on tavallinen arkipäivä. Herätys, päiväkotiin, lenkille, kauppaan. Sitä samaa, mitä aina. Pelataan iltapäivä lasten kanssa. Askarrellaan ja istutetaan rairuoho. Vauvan ilta on itkuinen. Mua vituttaa. Se on tää arki ilman mitään.

Vuosi sitten olisin Tallinnassa. Viettäisin edelleen mun elämän onnellisinta päivää. Kyllä, onnellisinta. Ei lapsien syntymät ja papin aamen yllä sille tasolle. Kun mulla on kaikki mistä ikinä haaveilin. Kaksi ihanaa lasta mummin hoidossa. Kolmas lapsi ilmoitti sinä päivänä tulostaan. Oltiin me kaks, ihan koko päivän. Puhuttiin siitä yhteisestä tulevaisuudesta. Mulla oli kaikki.

Nyt mun kuva-albumissa on yhden päivän tyhjyys. Ei kuvia päivästä tasan vuosi sitten. Ei kuvia meistä, ei hänestä. Se sama tyhjyys on mun arkea. Kun ei ole enää ketään. Eikä hän ei tiedä siitä tyhjyydestä mitään.

Kahdeksassa vuodessa oppii toisesta paljon. Mun tekisi mieli väittää, että tiedän mitä hän ajattelee ja miksi. Mut en mä sano, kun en ehkä tiedäkään. Mä en enää tiedä kuka hän on. Kenen kanssa oon naimisissa edelleen? Vai oonko, jos hän sen paperin jo toimitti? Rahasta sekin vaan oli kiinni. Niin hän mulle kertoi.

Jos joku ois joskus sanonut, että mun mies tekee mulle pahoin, mä oisin vastaukseksi nauranut paskasesti. Ja hän olisi nauranut mun kanssa. Ei mun mies ole kuin ne muut. Mun mies on täydellinen. Ei jokaisen mieleen, laiska, saamaton. Sanoo pahasti, mutta pyytää anteeksi. Puhuu ja pussaa. Rakastaa perhettään, rakastaa vaimoaan.

Se, jonka mä näin hetki sitten oli se sama. Sama ääni, sama ulkokuori.

Hänestä löyhähti vieraan ihmisen haju, kun hän istui viereeni. Se sama haju, mikä kulkee lasten mukana mun kotiin joka toinen sunnuntai. Ojensin vauvani tuolle tuntemattomalle. Hän ojensi sen pitkän ajan jälkeen takaisin. Hänen kätensä kulki pitkältä tuntuneen matkan omaa kämmenselkääni pitkin. Liian pitkään, liian tutusti. Silti se ei ollut enää hän. Sormukset ei kohdanneet meidän käsissä. En rakastanut häntä enää, sitä tuntematonta. Se joku, ei enää ollut se täydellinen. Se joku lähti perheensä luota vieden osan perheestä mukanaan. Mun mies olisi jäänyt.

Mutta se on silti se sama. Muka täydellinen. Olinko mä sokea, kun en uskonut että hän muuttuu tuoksi tuntemattomaksi? Sanoinko tahdon sille, joka hän nyt on? Oliko hän koko ajan herra tuntematon, mutta en sitä vain suostunut näkemään? Rakastiko hän todella mua ikinä, vaikka hän aina sanoikin niin? Ja sitten ei enää yhtäkkiä sanonut, vaikka mä jatkoin sen sanomista. Lopetin  sen sanomisen ja jatkoin toivomista. Rakastuispa hän muhun uudestaan. Tai huomaispa, ettei oo koskaan lakannutkaan rakastamasta.

Tänään mä vietän meidän hääpäivää yksin hänen jättämien lauseiden ja tekojen kanssa. Yksin, meidän kolmen lapsen kanssa. Lupaus on rikki, perhe on rikki. Mä oon rikki. On vaan se tyhjyys ajatusten ympäröimänä. Ei sanaa anteeksi, ei sanoja rakastan sua.

Tänään on enää vaan tavallinen päivä, jota ympäröi häpeä ja epäonnistuminen.

Mitä aiot tehdä tänään

kun katulamput syttyvät

Oletko kultasi kainalossa

vai jalkakäytävällä notkumassa

Lähdit viilein askelin

et taida tulla takaisin

Hyvää yötä kulta

ei kai mikään paina

haluan olla sinun

nyt ja aina

Hyvää yötä kulta

ei kai mikään paina

haluan olla sinun

nyt ja aina

Esirippu suljettiin

näyttämöltä kaikki valot sammutettiin

niin loppui meidän tarina

kaunis kuin 60-luvun Anna Karina

Hyvää yötä kulta

ei kai mikään paina

haluan olla sinun

nyt ja aina

Hyvää yötä kulta

ei kai mikään paina

haluan olla sinun

nyt ja aina 

Kehtolaulun laulan

missä lienet

Kehtolaulun laulan

palaa et

Kehtolaulun laulan

missä lienet

Kehtolaulun laulan

palaa et

Mitä aiot tehdä tänään

kun katulamput syttyvät

Kestin tänään, mutta kestänkö sen, kun postiluukusta tipahtaa se kirje?