En usko, että hän olisi vieläkään tavannut Vilhoa, ellen olisi istua nököttänyt ex-anopin sohvalla muutamia viikkoja sitten. Sen jälkeen oli monen viikon hiljaisuus. Hiljaisuus, jonka rikoin ilmoittamalla, että lapset haetaan mun kotoa ja mitään välikäsiä ei ole olemassakaan enää.
Oli tosi tärkeetä, että oli välikäsi olemassa, koska pöly sai laskeutua kaikessa rauhassa. Kuitenkin sitä pölyä ei voi lakaista maton alle, vaan on jo lastenkin vuoksi siirryttävä sujuvaan kanssakäymiseen.
Oon tullut matkassa yli puolen välin vastaan. Hän ei ole ottanut askeltakaan. En pysty sitä matkaa häneltä vaatia, joten ollaan sitten vain teennäisesti tekemisissä.
Kuitenkin sain kuin sainkin ehkä jotain ymmärrystä, että tilanne täällä lasten kanssa on yhtä kaoottinen kuin super nanny Suomi -kuvauksissa. Joten olen saanut nyt kaksi melkein kokonaista päivää hengähtää itsekseni. Tänään oli niistä toinen.
Sen lisäksi että olen saanut itselleni aikaa, sain isän luomaan suhdetta vauvaan. Saan myös lapsille luotua turvallisemman ympäristön, kun äiti ja isi on samassa tilassa. Turvallisuuden tunne horjahti viimeeksi pahasti, kun isi lähtikin pois. Tänään ei niin käynyt.
Tänään me kaksi vierasta olimme keskenämme. Hajuveden tuoksut riitelivät keskenään, kunnes sulautuivat yhtenäiseksi. Huvittavaa. Ei me ennen tuoksuttu. Nyt kumpikin lisää tuoksua itseensä. Miksi? Luodakseen illuusion paremmasta minästä? Tehdäkseen jonkinnäköisen vaikutuksen? Ei hän silloin tuoksunut, kun varoittamatta kohdattiin anoppilan sohvalla.
Kävin suihkussa, kun kerrankin sain käydä rauhassa ilman sitä kolmen ammeen riviä edessäni. Ovi lukossa ja vahdin ovea vaistomaisesti. Vaikka hän muistaa luultavasti jokaisen luomen ja arven ihollani, tuntui jo kiusalliselta ajatella, että hän oli vain seinän takana.
Keitän kahvia. Kahdelle. En kehtaa olla keittämättä hänellekin. En kehtaa kysyä, ottaisko hän myös. Kahvit juodaan kaikessa kiusallisessa hiljaisuudessa, muttei sitä kiusallisuutta näytetä toiselle.
Ei me puhuta. Ollaan muka coolina ja ollaan kuin ei oltaiskaan. Jos me puhuttais, päiviteltäisiin varmaan säätä. Kun on ilmoja pidellyt. Joo-o, yhtä kiusallista. Kiusallisuus paksuntaa ilmaa, jota hengitetään samassa tilassa, mutta ollaan kuin ilma olisi keveää ja raikasta.
On yhtä kiusallista, kuin kenen tahansa tuntemattoman kanssa.
Mutta välillä tuli tunne, että ollaan kuin ennenkin. Teki mieli nauraa hänen kanssaan, vitsailla ne samat vitsit. Teki mennä mukaan leikkeihin ja viettää aikaa yhdessä.
Ollessani selin häneen tuli se sama tunne kuin joskus ja hän kietoisi pian kätensä ympärilleni. Pienen haikeuden tunteen kanssa muistin, että mikään ei ole kuin ennen.
Joku kuollut tunne tekee sen, ettei se enää haittaa. Joku elossa oleva haikailee sitä perhettä edelleen. Joku uus tunne ei haluaisi sitä perhettä enää hänen kanssaan, ei edes sen entisen hänen, vaikka saisin aikakoneen käsiini.
En tiedä pitäisikö meidän tutustua uudestaan? En mä tiiä kenet päästän kotiini. Kuka hoitaa mun vauvaa? Meidän yhteistä. Toisaalta hän vaikuttaa ihmiseltä, johon en haluaisi tutustuakaan. Hän ärsyttää, tekisi mieli huomauttaa jostain. Hän on se sama. En huomauta, kun en huomauttaisi tuntemattomallekaan.
Annan olla ja oon iloinen, ettei hän asu täällä. Kodista tuli koti, kun kiusallisuus poistui oven sulkeutuessa. Ei tehnyt mieli heittäytyä jalkoihin, anella. Teki ehkä mieli sujauttaa jalka eteen ja saada aikaan kompurointia.
Täytyy kai sanoa kiitos, vaikka omia lapsia hän vain hoitaa. Toisaalta taas en voi kuin toivoa, että kiinnostus avun tarjoamiseen jatkuisi. Tunteja ei tullut lisää yöuniin, mutta hermolepo oli enemmän kuin tarpeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti