Siinä missä viime vuosi oli täynnä tapahtumasarjoja, joiden tapahtumista tulee vieläkin ihmeteltyä ääneen, ei tämän vuotiset tapahtumat välttämättä jää edellisvuotisten jalkoihin.
Joskus sitä vaan kaiken sen tylsän ja tasaisen arjen keskellä huomaa leipovansa piirakkaa koiran yksivuotissyntymäpäiville ja joskus taas havahtuu siihen, että kaikki mistä huolehdin vuosi sitten oli turhaa.
Koira - jota ei muuten ikinä pitänyt siihen taloon tulla - täytti juuri vuoden. Meidän pieni perhe, joka on entisten puolisoiden myötä vain pienentynyt, oli nyt kokoontunut yhteen entistä tiiviinpänä. Toisaalta tänä vuonna perhe on nähtävästi saanut miespuolen vahvistusta jo kolmen ihmisen verran, joista Vilho on vuoden ensimmäinen tulokas. Viime vuoden duurisointuinen loppuvuosi on tänä vuonna päinvastainen.
Vaikka kuinka sitä onkaan tullut kiukuteltua ja käytettyä sanoja ei ikinä ja ei koskaan, on ollut kaikesta jääräpäisyydestä huolimatta ilo huomata olleensa väärässä.
Toisaalta sanat ovat olleet vain tietämättömyyttä ja sen hetken tunnetta. Omat entiset jyrkät ajatukset on vääriksi osoittautuessaan sivuutettava olkia kohauttamalla ja naurahtamalla päälle, että niin sitä vaan tuli joskus sanottua. Millään entisillä väitteillä ei oikeastaan ole edes väliä, josta hyvänä esimerkkinä toimii äitini laulutaidon puutteesta huolimatta kovalla äänellä laulama paljon onnea vaan -laulu perheen Unto-koiralle.
Minä, joka syöksyi joka pariton viikonloppu yksinäisyyden ja ahdistuksen runtelemaksi, olen huomannut isompien lapsien lähdettyä löytäväni itseni cittarin irtokarkkihyllyn sijaan Helsingin metrotunnelista muistelemassa kulkusuuntaa toivottuun määränpäähän.
Parittomat sunnuntai illat on vain iltoja. Ehkä vähän rytmistä poikkeamisesta johtuen levottomampia, mutta iltoja siinä missä muutkin. Maanantai on vain maanantai, kuten kaikilla muillakin. Kivan viikonlopun jälkeinen paluu aikaisiin aamuihin ja aikatauluihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti