Jouluvalot ripustin jo alkukuusta. Ne toivat hetken iloa ja lisäsivät odotusta. Minkä? Joulun kai, tai sen tuoman tunnelman. Pian ikkunan kokoinen tähti oli vain valaisin siinä missä eteisen spottivalot. Parvekkeelle viritetty valoverkkokin alkoi repsottaa, kunnes putosi alas sotkuiseksi johtokasaksi. Ja sinne se jäi päiviksi, ehkä viikoiksi.
Arki puuduttaa. Päivät toistavat toisiaan. Rytmi on hukassa. Ajasta tuli vihollinen. Aamuisin se raivoaa kiirettä, päivisin se haukkaa kaiken oman ajan menemällä pikavauhtia eteenpäin vain pysähtyäkseen illalla lähes kokonaan. Kunnes lapset nukahtavat ja alkaa taas pikakelaus. Oma aika vilahtaa ohi, kuten myös mahdollisuus pidempiin yöuniin.
Pienistä ilon hetkistä imen kai kaiken energian. Ystävien ja heidän vauvojen kanssa vietetyt pikkujoulut, ulkona syöminen, kirpparilla käynti, onnistuneet päiväunet ja hyvä kirja.
Marraskuun viimeisinä päivinä satoi lunta. Aurinko hiipi sälekaihtimien välistä muistuttaen olemassaolostaan ja muutti synkäksi muuttuneen olohuoneen taas viihtyisäksi.
Tänäkin vuonna joulukuun alku toi uutta puhtia päiviin. Tämän vuoden viimeinen kuukausi ja sen jälkeen saisin taas huokaista ja todeta peilikuvalleni, että kyllä se siitä.
Muistelu vuoden takaiseen tuo vähän lisäpuhtia. Silloin oli sellaista ja nyt tällaista. Nyt on paljon paremmin, eikä muulla ole väliä.
Joulun odotus on kivaa. Lasten kanssa se on ihanaa, vähän jännittävää ja hauskaa. Sunnuntaipäivä alkoi iloisesti, kun Frozen ja ryhmä Hau kalentereiden luukut avautuivat. Sitä hetkeä on edeltänyt monet kiukut kaupan joulusuklaiden edessä, monen monta kysymystä päivittäin milloin on joulukuu ja lopulta sormin laskemista öiden vähentyessä.
Joulustressiä ei tänä vuonna ole. Joulu saa tulla sellaisena kuin tulee, ilman odotuksia ja toiveita.
Niin samanlaisia ajatuksia täälläkin, joulusta, valosta, pimeydestä, marraskuusta, ajan kulumisesta tai kulumattomuudesta! Tsemppiä meille!♡♡♡♡
VastaaPoista