Rakas joulupukki, tänä vuonna toivon pysyvyyttä ja pitkiä hermoja

Tasan vuosi sitten oli päivä, jolloin uskoin sen pienen hetken löytäväni vielä jonkun, joka ottaa itselleen parisuhteen avaimet käteen -pakettina. Pakettina, johon itseni lisäksi kuuluisi kolme lasta. Vuoteen on tuon ajatuksen lisäksi mahtunut enemmän epätoivoa kuin toivoa toiveen toteutumisen suhteen, mutta kaikesta epäuskosta huolimatta hartain toive toteutui nopeammin kuin osasin toivoakaan.

"Ja perjantaisin mä tuon sitten kukkia"

Noin kymmenisen kukkakimppua myöhemmin on alkanut jo tuntua siltä, että tästä saattaa tullakin jotain. Jotain on yhtä epäselvä kuin tulevaisuudensuunnitelmat ylipäätään - joskus olen sisustanut oman talon pääni sisällä lattiasta kattoon, joskus taas seison pitkän tunnelin pimeässä päässä katselemassa vain himmeästi erottuvaa valonpilkahdusta - , mutta huomaan suunnitelmia miettiessäni lisänneen yhden henkilön lisään tarinaan, joko huokailemaan keskelle kokoamista odottavia Ikean kalusteita, tai seisomaan vierelleni pimeään miettimään mitäs sitä sitten.

Ja koirat. Kaksi koiraa. Helpomminkin olisi voinut valita, mutta onneksi kahden aikuisen, kolmen lapsen, kahden kissan ja kahden koiran yhdistäminen samaan talouteen ei ole vielä pitkään aikaan ajankohtaista. Yli tunnin välimatkakin on vain hidaste, kirjaimellisesti, mutta pieni hetkittäinen maisemanvaihdos tekee hyvää itse kullekin.

En ole koskaan uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä. Enkä usko vieläkään. Mutta ensitreffit alttarilla tyylinen parisuhde ensisilmäyksellä taas on koettu oikein toimivaksi ratkaisuksi sen jälkeen, kun ensimmäiset tutustumisen kaltaiset lauseet saivat aikaan ensimmäistä kertaa elämässä *klik* äänen pääni sisällä. Voiko mikään toimia ihmisen kanssa, joka on kuin miespuolinen versio itsestäni?

Tuskin. Siksi me ollaankin kuin yö ja päivä joissain asioissa ja joissain taas myötäillään mielipiteitä ja kokemuksia täysin siinä missä sarkastisuudeltamme ehditään. Ja se toimii. Ainakin vielä. Täysin eritavalla, miten edellisessä parisuhteessa toimi.

Vihaan treffejä. Sitä, kun kaikki on uutta ja jännää. Vihaan sitä, miten rankkaa on tutustua uuteen ihmiseen ja päästä henkisellä että fyysisellä tasolla eteenpäin. Ja rankkaa se on ollutkin ja on sitä edelleen. Miksi kukaan jättää tutun ja turvallisen parisuhteen vain tunteakseen sen uutuudenviehätyksen? Kamalaa. Toisaalta joka viikko ihmettelen myös, miten kukaan lapseton vapaaehtoisesti haluaa pilata omat yöunensa kerran tunnissa huutavan vauvan takia ja hyväksyy sen, että aamulla saattaa herätä yön aikana viereen kömpinyt taapero kainalossa.

Tänään meillä oli ensitreffit. Tai sellasiksi me ne sovittiin. Ekaa kertaa kohta neljään kuukauteen vain me kaksi. Koska toisiin tutustuminen ollaan hoidettu sulavasti tuttu juttu showta ja first dates Suomea katsomalla, ei haitannut, vaikka olisimme olleet aamupalasmoothieta juodessamme maailman tylsin first dates Suomi -pariskunta.

Aamupäivä on muutenkin ehkä maailman huonoin ja epäromanttisin valinta treffiajankohdaksi, mutta vauvan hoitoonsaamisen ajankohdasta ei pidä nirsoilla. Keilahallikaan ei välttämättä olisi ollut ykkösvalinta jos kumppani olisi pitänyt saada hurmattua, sillä hallin keski-ikä omasta vuosiluvustani huolimatta oli +70v, eikä keilauskaan näyttänyt muulta, kuin kiusalliselta kyykkimiseltä liian painava keilapallo kädessä sulhasehdokkaan edessä.

Onneksi siis hurmaaminen oli tapahtunut jo kymmenisen kukkakimppua aiemmin ja saamme vain toivoa, että treffit nro kaksi ovat vielä edessäpäin.