Nimetön lastensuojeluilmoitus

Maanantai klo 11.19 puhelin soi ja näytöllä näkyy pelkkä numero. Palvelunumero, tai joku sellainen. Introvertti minäni odottaa rauhassa noin minuutin, että puhelin lakkaa soimasta. Kuten aina. Soiton päätyttyä yritän tuloksetta ottaa selvää mistä soitetaan. Olkoon, se soittaa uudelleen, jos asia on tärkeä.

Klo 13.19 se soittaa uudelleen. Aavistin jo ensimmäisellä kerralla soittajan. Aavistus osui oikeaan, kun sosiaalipäivystävä kertoi jälleen uudesta lastensuojeluilmoituksesta.

Eilen uusiksi kirjoittamani lauseeni "eikä mikään maailman apu meitä enää pelasta" on aiheuttanut huolen. Onko lapsilla kaikki hyvin?

Monesti ennen julkaisua mietin mitä kirjoitan ja uskallanko. Kaunistelen sanoja ja hillitsen kirjoitusasua. Oikeasti mieleen pälkähtäneet sanat ja lauseet eivät ole painokelpoisia, joten yritän tuottaa muutakin sisältöä, kuin liudan kirosanoja yhteen pötköön kirjoitettuna.

Voisin olla kirjoittamatta. Tukahduttaa. Voisin romantisoida eron jälkeistä elämää ja toteuttaa kirjoituksissani kliseistä aika auttaa -kuvitelmaa.

Voisin loukkaantua, säikähtää, suuttua. Lopettaa kirjoittamisen ja hiljentyä.

Lastensuojeluilmoitus ei ole pahasta. Oli ilmoittaja sitten kuka tahansa, lasten mummi, jolle lauantaina yritin vuodattaa tunteitani, tai anonyymi lukija.

Lastensuojelu ei ole edelleenkään mörkö. Mä olen hyvä äiti. Tiedän sen, vaikka aina vaadinkin itseltäni liikoja. Oikeastaan mä olen tosi hyvä äiti. Toivotan tuntemattomat ihmiset - työntekijät, jälleen tervetulleeksi kotiini katsomaan siistiä asuntoa, hyvinvoivia lapsia, kuten aina ennenkin käynnin päätteeksi on minulle kehuttu.

Tunteiden muuttaminen sanoiksi on vaikeaa. Tekee mieli vaan huutaa ja itkeä, heittäytyä lattialle takomaan nyrkkejä. Kyllä, puhun itsestäni, enkä kolme vuotiaasta taaperostani. Feel you, tekee mieli todeta kesken hänen uhmaraivojensa. Mikään sana ei tunnu riittävän kuvailemaan sitä sisällä polttavaa.. jotain. Tuskaa, kipua?

Sanan meitä tilalla pitäisi olla sana minua. Lapset eivät tarvitse pelastusta. He sopeutuvat, he eivät elä kriisissä. He eivät enää niinkään kärsi tilanteesta, kuin vain tilapäisesti. He tuntevat ikävää ja tunteenpuuskia palatessaan isältään. Toki joskus tunteet ovat voimakkaampia ja ne purkautuvat silloin isompina ja pidempikestoisimpina raivokohtauksina. Feel you.

Kerron puhelimessa lasten voivan hyvin. Entä minä? No en todellakaan, en ole puoleentoista vuoteen voinut hyvin. Miten se vaikuttaa arkeen? Joudun pitkään miettimään ja vastaan, että ei mitenkään. Aamulla on herättävä, ruoka laitettava, siivottava, lapset hoidettava ja kaupassakin täytyy käydä. Arki rullaa ja mä pyörin sen mukana. Se on kaikki mun pään sisällä, mä kerron.

Jälleen palveluntarpeenarviointi. Tiedän, tuttu juttu. Kerron, että kaikenlaista on jo kokeiltu, eikä mikään apu riitä. Kerron, ettei ongelma ole lasten kanssa eikä myöskään fyysisessä jaksamisessa vaikkakin pari lisätuntia unta tekisi kestosilmäpusseilleni hyvää. Se ei auta, että joku tulee päästämään mut kerran viikkoon ulos kotiintuloajan kanssa kuin teini-ikäisen lapsen. Ei ole ketään kenelle puhua. Monta kuuntelevaa korvaa, ei yhtään oikeasti ymmärtävää ihmistä. Kerroin yrittäväni monesti kertoa osallisille miltä minusta tuntuu ja sen, ettei se johda mihinkään.

Ääneni värisee, takeltelen ja taannun jälleen taaperon tasolle yrittäessäni sanoittaa tunteitani. Turhautuminen saa minut itkuiseksi ja lopulta itkemään. He voisivat tulla heti käymään. Tiedän. Hätä ei ole akuutti, sillä sitä on jatkunut jo sen puolitoista vuotta. Ongelmaan ei ole apua. Menetin sen ainoan mua auttavan avun sille, joka vei multa muutenkin jo kaiken.

Mun henkinen helvetti. 

Kohti äärimmäistä ja sen yli

Toisiksi eniten satuttaa sanat, jotka osoittautuivat valheeksi. Eniten satuttaa sanat, jotka jäävät sanomatta. 

Käyttäydytään, kun mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Asiat olisi ennallaan, elämä jatkuu. Ja niinhän se tekee, kaikilla muilla. Osallisilla ja sivullisilla.  Mua moititaan oven raosta lapsieni kuullen, miten en saa tehdä, tai sanoa niin tai näin. Pitäisi vaan olla kuten kaikki muutkin; kuin mitään ei olisikaan.

Tiesin olevani matkalla kohti äärimmäisen rankkaa ajanjaksoa, kun päätin yrittää yksin kolmen pienen lapsen vanhempana. Oikeastaan mitä vaihtoehtoja mulle annettiinkaan? Synnytä kolmas vauva yksin ja jatka yksin kolmen kanssa, tai keskeytä, synnytä kuollut sikiö ja jatka yksin kahden kanssa. Valintojen viidakko.

Mitä vain lasten vuoksi. Ihanko mitä vain? Ihan mitä vain. Yli jo sen äärimmäisen jaksamisen, yrittämisen, väsymyksen, turtumisen, voimattomuuden. Sitäkö se vanhemmuus tosiaan on? Miksi vain edelleen toisella meistä?

Vanhemmuuden ei pidä tuntua suorittamiselta, mulle muistutetaan. 

Tammikuun kahdeskymmenesviides. Rikoin uudenvuoden lupaukseni... kahdesti. En antanut olla. Oikeastaan ensimmäinen kerta oli väärinkäsitys. Mustavalkoiseksi maalaama mielikuvani olikin väärä. Toinen rikottu lupaus taas koko päivän itku ja ahdistus muunnettu yhteen viestiin. Oikeastaan viikkojen ja kuukausien.
Älä tukahduta, niinhän se meni.

Auttoiko hätähuuto? Ei. Miksi edes yritän, ei kukaan voi ymmärtää.

Mitä sä teet niinä huonoina päivinä? Vastaan kliseisesti: kun on vaan pakko jaksaa. Tekisi mieli vastata kaikkea muuta, ihan mitä vaan muuta. Suunnittelen oman katoamiseni, googlaan lasun numeron itselleni ylös, psykiatrin, taksin, jolla pääsen päivystykseen, näppäilen hätänumeron ruudulle, tai viestikenttään tekstin lasten isälle, että tulee heti hakemaan kaikki pois. Neuvoksi saan yrittää vaan rutistaa vielä hetken voimaa. Kyllä, niin juuri. Rutistaa mistä? Tyhjästä kuoresta, kuihtuneesta minästä, vaiko siitä entisen haamusta? Mutta lasten vuoksi.

Ei ihan kaikkea. Ole itsekäs. En päästä kotiini ketä vaan. En enää ota elämääni takaisin ihmisiä, jotka minua kohtaan ovat toimineet väärin. En myöskään kaunistele asioita. En, en edes lasteni vuoksi. Enkä varsinkaan sen oven raosta moittineen äänen vuoksi.

Lisään kiiltokuvan albumiini. Kirjoitan arkista paskaa kuvatekstiin. Lääkitsen kuumepotilasta, tilaan ruokaa kotiin, pyyhin räkää, siivoan, pelaan pelin lasten kanssa, hautaudun omiin oloihin vedoten päänsärkyyn, suutun kun en saa olla rauhassa. Mitä edes odotin? Laitan tv:stä Putouksen, sipsiä kulhoon, vastailen kysymyksiin, laitan kaikki nukkumaan ja lopulta kuuntelen kolmea eritahtista hengitystä sängyssäni.

..eikä mikään maailman apu meitä enää pelasta, kirjoitin viestiin. Ja siltä se taas on tuntunut.

Syntymäpäivät x3

Joulu, uusivuosi, välipäivät, joululoma, syntymäpäivät. Ei kai ihme, että tämä alkuvuosi on jo nyt tuntunut ikuisuudelle.

Juhlapäivien läheisyys aiheuttaa lisävaivaa, stressiä ja menoja. Sen lisäksi että joulun alla joutuu miettimään jo tulevien synttäreiden ajankohtaa, synttärilahjaa joululahjojen jälkeen, on lasten lähekkäiset syntymäpäivät vielä yksi pähkinä lisää. Viime vuonna yhdistin Eevin synttärit ja vauvan ensitapaamisen sekä Ilpon synttärit Vilhon ristiäisiin. Tänä vuonna löin kaikki kärpäset yhteen ja pidin kaikille yhteiset kutsut.

Syynä on tietysti jo pelkästään perhekoon muuttuminen. Kahvikuppeja saa kattaa jälleen puolet vähemmän. Toisaalta tarvitsi enää vaan kestittää vain oman puolen porukat, mikä oli tietysti positiivisen kautta vähemmän stressaavaa. Muutenkin yhteiset syntymäpäivät ovat kaikille mukavemmat toteuttaa.

Joululahjoja tuli tänäkin vuonna kelpo määrä. Oikeastaan ei yhtään ylimääräistä, tai ei toivottua. Lahjaksi saadut lautapelit ovat edelleen viikonloppujen kohokohta sekä toivelelut päivittäisessä leikissä. Mitään enempää ei kuitenkaan kukaan tarvinnut, joten yhteislahjaksi hankittiin puolapuut.

Puolapuut saapuivatkin etukäteislahjana ja laitettiin jo viikkoa ennen synttäreitä kiinni. Neljän tunnin, yhden kauppareissun ja porakoneen lainaamisen jälkeen oli puolapuut seinässä. Ne on lapsilla edelleen aamun ensimmäinen ja illan viimeinen tekeminen. Lasten ilon lisäksi itse olen tyytyväinen puolapuiden tuomaan avaruuteen eteiseen ja lisätilaan, minkä vanhan kaapin siirtäminen niiden tieltä toi.

Itse synttärit vietettiin Vilhon syntymäpäivänä, 18.1. Tämä oli alunperin isäviikonloppu, mutta halusin ehdottomasti pitää synttärit juuri tuolloin, sillä ovathan ensimmäiset synttärit ne tärkeimmät. Toisaalta myös oma lehmä ojassa halusin saada hieman pidemmän välin taas siihen, että saan viikonlopusta ja sen tapahtumista väsyneet lapset yksin jaksettavaksi, koska asiasta mainitseminen meni kuin kuuroille korville.

Viikonloppu oli onnistunut. Juhlien järjestäminen on aina omalla tavalla kivaa ja vain omalle perheelle järjestely on aina hieman vapaampaa. Vaikka tarjottaviksi olisi riittäneet vaikka valmistuotteet ja kaapista kaivetut lautasliinat, oli kiva kuitenkin toteuttaa lapsien toiveet kakun muodossa ja miettiä kattaus yhteneväiseksi. 

Kaikki saivat puhaltaa kynttilät vuorollaan, vanhimmasta nuorinpaan. Yksi, kolme ja viisi kynttilää. Taas, mihin se aika.. Rientää, juoksee, kuluu..?

Suklaakakun ohje löytyy täältä

(ohjeesta poiketen tämä on tehty 16cm vuokaan reunoja foliolla korottaen. Kolmen liivatteen sijaan käytin viisi liivatelehteä sekä lisäsin suklaaganachen päälle) 

Viikonlopun jälkeen on syöty kakkuja pois, roikuttu puolapuissa, käyty neuvoloissa, valvottu öitä ja haettu päiväkodista uusi kuumetauti. Myös tämä viikko tuntuu jo nyt ikuisuudelle. 

Rakkaudella, äiti

Sinä pieni, rakas poikani. Olet kaunis, juuri minulle täydellinen. Söpöin ikinä. Niin söpö, että joka päivä kerron sulle, miten meinaan haljeta sinusta. Söpö, söpö, söpö ja sä hymyilet ja naurat vastaukseksi hassutteluun. 

Tänään Vilho täytti vuoden. Vuosi, joka on ollut kaikkea onnen ja syvän surun väliltä. Kaikki tunteet ovat sallittu vanhemmuudessa, sanotaan. Vihaan sitä, kun joudun yksin heräämään läpi yön ja aikaisin aamulla. Olen pettynyt siihen, miten nopeasti menetän malttini. Olen onnellinen, etten ole jäänyt mistään paitsi. Olen iloinen, että saan nukahtaa hänen viereen. Olen peloissani, etten joku päivä enää jaksa. Olen luottavainen, että aina jotenkin mä jaksan.

Olet erilainen, samanlainen, ainutlaatuinen. Minun näköiseni. Pakahdun ylpeydestä, kun joku sanoo sinun näyttävän minulta. Nauran mukana, kun kaljua pehmeää päälakeasi ihmetellään. Silitän ja nuuhkin sitä päivittäin. Se on parasta sinussa.

Olet kuin siskosi ja veljesi. Olet heidän sekoitus ja kaikkea muuta. Olet utelias ja rohkea. Olet vauhdikas, aina menossa, aina siellä missä kaikki muutkin. 

Vuosi sitten oli väsynyt ja onnellinen. Kaikki se pelko oli poissa. Hän saapui ja oltiin vain me. Kolkko epämukava sairaalasänky oli pehmeyttä ja lämpöä täynnä, jonka vain vastasyntyneen hento tuhina ja tuoksu sai aikaan. Vuosi sitten mulla oli kaikki, mitä siinä elämäntilanteessa olisin voinut toivoa pojalleni.

Oikeastaan toivoin aina enemmän ja toivon yhä. Mietin, olisinko voinut tehdä poikani puolesta jotain toisin, jotain paremmin. Mutta miten voisinkaan kenenkään puolesta ottaa yhteyttä ja kysyä Vilhon kuulumisia, tai mahdollisuuksia tavata häntä?

Olet yhtä hymyä. Oletko aina, muut kysyy. Vastaan kyllä. Siksi oletkin perheemme aurinko. Tuot valon synkkään hetkeen ja lämmön kylmenneisiin tunteisiin. Kiukku ja harmi ovat myös osa sinua. Hyvä niin. Kerrot, että kaipaat jotain, etkä halua tyytyä vähempään. Olet hyvä juuri tuollaisena. 

Millainen vauvavuosi oli? Kysyttäessä vastaan heti, että helppo. Vilho on helppo vauva, mä kehun. Hetken mietittyäni perun sanani. Muistan miten itkin toisessa huoneessa ja Vilho toisessa. Muistan miten pidin käsiä korvillani ja toivoin, että itku olisi sillä välin lakannut. Palasin takaisin tyynnyttelemään laskettuani hitaasti kahteenkymmeneen. Ehkä sataan. Vihasin elämääni. Muistan miten tunsin olevani loukussa. Katkonaisia öitä, aikaisia aamuja, itkua, kitinää, sotkua. Ei poispääsyä.

Puolessa vuodessa kaikki muuttui. Turruinko, vai muuttuiko jokin? En osaa vastata. Katkonaisia öitä, aikaisia aamuja, itkua ja sotkua. Aamusta iltaan. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Jos olisin tiennyt, että puheet ovat vain tyhjiä lupauksia, olisinko päättänyt yrittää tätä yksin?

Vuosi on ollut pitkä, tunteikas, rankka ja palkitseva. Olen onnekas, että sain kokea tämän vuoden, jokaisen päivän ja ne ilot ja surut. Olen onnellinen niistä ihmisistä, jotka ovat Vilhon elämässä vielä läsnä. Voisin sanoa oppineeni paljon, voisin kertoa toivoneeni liikoja, pettyneeni ja vahvistuneeni. Minä olen yhä, koska Vilho on.

lopputalvi, sinä sylissäni. Olit pieni, niin pieni, että olit vain möykky rintakehälläni. Ensihymy. Ilme, joka koristaa kasvojasi heti aamusta. Joka ikinen aamu. Sinun hassu tyylisi liikkua. Viuh, tömps, viuh, tömps kuuluu, kun seikkailet huoneesta toiseen. Ensiaskeleesi. Ylpeydestä pakahtuva hymysi minun haikeudesta pakahtuvaa sydäntäni vastaan. Olet silti aina minun pienin. 

Rakkaudella, äiti. 

Ensiaskelia

Vuoden 2020 ensiaskeleet eivät sujuneet kuten toivoin.

Tämän viikon alkupuolen alavireinen sävy ei ollut viikon ainoa hutera ja huojuva tapahtuma. Omat vain lievästi kompuroivat askeleeni käyvät joskus taas lyijynraskaiksi, mikä tekee kaikesta muustakin yhtä raskasta. Silti on muutama asia, mikä tekee askeleista taas vähän kevyempiä, vaikkeivat itsessään lyijyä niistä poista.

Omat ensiaskeleeni äitiyden polulla otin melko tarkalleen viisi vuotta sitten. Oikeastaan paljon aiemmin, sillä koen vanhemmuuden alkavan jo ennen napanuoran katkaisua niin äidillä kuin isälläkin. Ainakin joillain meistä. Oma polkuni on ollut vaihteleva. Koko tunteiden skaala on varmasti käyty jo nyt läpi niin hyvässä kuin pahassakin ja askelissakin on tapahtunut useasti taantumista takaisin hoiperteleviin ensiaskeliin, jolloin kaikki oli yhtä uutta ja epävarmaa.

Vanhemmuuteen kuuluu monia pienempiä ja suurempia etappeja. Pienimmät ovat useille täysin merkityksettömiä, mutta isoimpiin osaa muutkin ottaa osaa. Niitä ovat vaikka syntymäpäivät ja useat merkittävät tapahtumat lapsen kehityksessä.

Pienimpiä etappeja on ollut tälläkin viikolla taas monia. Kuuden tunnin yhtäjaksoinen yöuni, alusta loppuun onnistunut lautapelin pelaaminen, itse oikeinpäin puettu paita.

Isompiakin mahtuu tälle viikolle kaksi. Esikoiseni syntymäpäivät ja hänen täyttämä vuosiluku korostui erityisesti pienimmän veljensä ottaessa ensiaskeleensa merkiksi pian päättyvästä vauvavuodesta. Aivan liian pian päättyvästä. Askeleet tulivat yhtä yllättäen kuin ymmärrys tämän viimeisen vauvavuoden loppumisestakin. Nytkö jo?

Tiistai iltana kaksi erittäin pulleaa reittä pisti töpinäksi olohuonetta pitkin aina uudestaan lattiaan tömähtäen ja sieltä taas ylös nousten uuteen kokeiluun. Hataroiden, hoiperrellen, hymy naamassa. Meillä kaikilla.

Samalla kuitenkin muistaa aina sen vastakohdan iloon. Viestiä näpytellessäni ennen ensimmäinen kohde olisi ollut se, joka kanssani myös sen ihmeellisen synnytyksenkin koki. Sama, jolta olisin heti keskiviikkona hakenut tarvitsemaani tukea taas yhteen vaikeaan hetkeen. Tällä kertaa olikin itkun syy.

Viestit menivät ystävälleni ja sille joka jakaa kanssani tärkeimmän ihmisen sijaa Vilhon elämässä jo viidettä kuukautta. Viimeksi mainitulta sain vastaukseksi siirappia whatsApp-viestin muodossa, syynä innostus "Vilperin" vuoksi. Ja se, että joku aidosti innostuu oman lapseni vuoksi on parasta mitä ikinä voisin tähän hetkeen toivoa.

Olisin voinut kertoa tuon hänelle, mutta puutteellisen tunteiden ilmaisutaidon vuoksi en osannut pukea hymyäni kirjaimiksi, joten jätin vastaamatta ja teeskentelin nukahtaneen ennen viestiä.
Huoh.

Pitkin viikkoa on lattia tömissyt pienistä pulleista jalkapohjista ja pulleasta vaippapyllystä. Pikku hiljaa, askel askeleelta pidemmälle.

Yhtä kovasti yrittäen askeleet taas uuteen viikkoon, mikä huipentuu Vilhon ensimmäiseen syntymäpäivään.

Syntymäpäivä syvässä päässä

Eilen kaupan paistopisteeltä lapselta salaa haettu berliininmunkki oli ihan hyvä valinta tälle synttäriaamulle, kun juhlat on tarkoitus juhlia vasta myöhemmin. Aamulla silmät ristissä paistopussiin kuorrutukseltaan tarttunut munkki ei enää tuntunut hyvältä idealta etenkään pelastusyrityksen jälkeen, mutta viides vuosi tuli lisää mittariin ilman esteettisesti kelvollista tarjoiluakin. 

Taas saan ihmetellä mihin se aika onkaan vierähtänyt.

Koska juhlat juhlittaisiin vasta reilu viikon päästä, päätin kuitenkin keksiä jotain normaalista poikkeavaa synttäreiden johdosta. Minulla ei ollut mahdollisuutta tarjota tyttärelleni kahdenkeskistä aikaa, mutta uimahallireissu lienee kivempi veljen tarjoaman seuran kanssa muutenkin.

Olinkin tyytyväinen itseeni, menneeseen päivään ja tuleviin, kunnes se vihaamani puoli itsessäni sanoi liian korotettuun ääneen saavansa pahan mielen puheista, joissa kerrotaan parittoman viikonlopun tapahtumista ja siihen liittyvistä ihmisistä.

Naisten pukuhuoneessa pää lokerikossa itketty äänetön huutoitku ei jäänyt yrityksestä huolimatta kanssauimareilta huomaamatta. Ei varsinkaan, kun taapero kailotti kovaan ääneen kysymyksen "onko sulla äiti paha mieli". Kukaan ei luojan kiitos kuitenkaan kommentoinut, tai kysellyt mitään pitkistä katseista huolimatta. Kyyneleet poskella, punaiset ja turvonneet silmät sekä vuotava nenä meni kuitenkin altaalle päästyämme varmasti veden, kloorin ja flunssan piikkiin.

Lasten riemu ja siihen osallistuminen jäivät kuitenkin itseltäni kokematta lastenaltaan rappusilla istuessani. Pidemmälle en kyennyt, eikä onneksi vauva sylissä tarvinnutkaan kuin tarkkailla isompia lapsia ja kommentoida heidän tekemisiään tarpeen tullen. Lähtöä tehdessämme taapero totesi sillä kertaa, että "äiti on kakka", mutta toisaalta uimahallissa lasten kanssa itseen osuva kommentointi on aina se parempi vaihtoehto.

Ystävän kanssa lapsineen vietetty synttäripäivällinen Eevin valitsemassa hampparipaikassa pelasti paljon, tai ainakin lopetti itkun. 

Illalla lapset olivat silti aivan liian väsyneitä aivan liian väsyneelle äidille. Miksi edes yritän, kun yritykseksi se aina jää? Yritän päästä eteenpäin, olla välittämättä ja uskotella olevani onnellinen juuri näin. Yritän jaksaa päivät aamusta yöhön, hemmotella välillä lapsia arjen keskellä ja joskus jopa itseäni. Silti kaikki päätyy itkuun - yleensä jonkun lapsista, mutta ajoittain myös omaani.

Syntymäpäivistä on tullut suoritus. Tarve tarjota lapselle enemmän, tai edes yhtä paljon kuin se toinen vanhempi. Miten idioottimaista, mutta sitä se on tahtomattani. En jaksaisi olla se, joka kuulee kaiken sen ennen minulle kuuluneen tapahtuvan siellä toisaalla, kun itselleni jää ainoastaan velvollisuus yrittää ilahtua lapsieni puolesta ja peittää katkeruus.

Siinä epäonnistuessani olen vain paska mutsi, kuten lapseni jo siskonsa puolesta kauniimmin asian ilmaisi. Olen se, joka nukkumaanmeno ajan ylittyessä kutsuu lapsensa sohvalle yrittäen paikata epäonnistuneen synttäripäivän pienellä kahdenkeskeisellä ajalla suklaalevyn kera.

Päivä päättyi synttäreiden puolesta varsin hyvin. Mitä omaan suoritukseen tulee, on ainakin lupaus olla tukahduttamatta pitänyt viikon verran paikkansa.

Lupauksia vuodelle 2020

Viime vuonna en halunnut tehdä lupauksia, koska en uskonut pystyväni mitään niistä pitää. Toiveita kuitenkin tein ja toteutin. Älä häpeä, arvosta itseäsi, höllää, älä unohda ja unohda. Tänä vuonna olen hieman vahvempi ja itsevarmempi, joten päätin muutaman lupauksen tehdä, jotta muistan mistä pitää jatkaa. 

Uudenvuoden tina loi seinälle varjokuvan horoskooppimerkistäni skorpionista. Kolme euroa maksanut leikkimielinen ennustus oli yhtä tyhjän kanssa kuin keltaisen median horoskooppipalsta. Kuitenkin ajattelen pisteliään ja kovakuorisen skorpionin olevan hyvä muistutus tälle vuodelle mistä mun kannattaa tehdä lupauksia.

1. Ole itsekäs. Ole hitto vihdoin ja viimein se vitun hirveä akka, joksi sinua on jo erään (nykyään varmasti jo eräiden) toimesta syytetään. Ole se, joka kerrankin pistää itsensä, oman (mielen)terveyden, hyvinvoinnin ja hyvän olon heidän edelle, jotka tekevät aina samoin.

2. Älä kadota itseäsi. Löysit jo osan, mutta et vielä kaikkea. Uusi parisuhde saattaa saada lipsumista aikaan, mutta samalla se on täydellinen tilanne löytää se henkilö, joka haluat olla sekä itsesi, että kumppanisi kanssa.

3. Anna olla. Sun ei tarvitse perustella tunteitasi ja tarpeitasi heille, joita se ei kiinnosta, tai heille, jotka sinua ei halua ymmärtää. Ei tarvitse pyytää, selitellä ja olla yhteydessä. Unohda ja jatka eteenpäin.

4. Sano ei. Sano se, vaikka saatat pahoittaa jonkun mielen. Sun hyvinvointi ja jaksaminen on yhtä tärkeää, kuin muiden auttaminen.

5. Älä tukahduta. Itke, huuda, raivoa ja romahda. Puhu, äläkä valehtele. Kaikki ei ole vieläkään okei.

Hymyile, tunne iloa, onnea ja onnistumista.