Rakenneultra

Tänään se vihdoin oli, viikoilla 21+1. En jännittänyt tai odottanut ultraa sitten yhtään, mikä oli jo tosi outoa. Toisaalta, odotuksia ei ollut minkään suhteen, joten se oli varmasti isoin syy, ettei tullut laskettua päiviä ja minuutteja, kuten kahdessa edellisessä raskaudessa. Esikoisesta tietysti odotti kaikkea uutta ja toiveena oli tyttö, toive toteutui. Kuopuksesta odotti myös ultraa ehkä jopa vielä enemmän, koska kiintymyssuhdetta ei juurikaan keskenmenojen vuoksi ollut ja pelkäsi milloin mitäkin. Toivoin poikaa ihan hirveästi ja olisin varmasti purskahtanut itkuun tyttöuutisesta, mutta pieni poika sieltä lupautui. Nyt jotenkin oli seesteinen olo siitä, että vauva olisi terve. Pieni tyttötoive oli ja olin kuvitellut vauvan koko ajan tytöksi, oli nimet mietitty ja pari vaatetta uskalsin ostaa.

Ultraaja oli hyvin ripeästi toimiva kätilö ja hän kivasti kertoi koko ajan mitä näkyy. Siinä reisiluuta mitatessa vilahteli haaroväli muutamaan otteeseen ja näin jo itsekin kumpi sieltä on tuloillaan. Ultraaja kysyikin heti mitan jälkeen, että haluanko tietää, eli oli itsekin nähnyt jo selvästi sukupuolen ilman sen suurempaa katsomista. Myöntävän vastauksen saatuaan vielä katsottiin tarkemmin ja ei kyllä ole pienintäkään mahdollisuutta erehtyä siitä näystä.

"Täällä näyttäisi olevan tulossa pieni herrasmies."

Tuon lauseen kuultuani ultraajan suusta en ollutkaan yhtään pettynyt! Oletin tietysti olevani, mutta olinkin aivan yhtä hymyä. Ajatusten kääntäminen pieneen poikaan oli aluksi vähän haastavaa, mutta nyt alan jo pikkuhiljaa tottua ajatukseen. Luojan kiitos hän esitteli kalleuksiaan, olisi ollut hirveetä vasta vauvan synnyttyä tietää ja yrittää luoda uutta mielikuvaa vauvasta, koska olin täysin varma tytöstä. Nyt ajatukset pyörii sen ympärillä, että tämä uutinen tekee minusta poikien äidin! Kuinka mahtava titteli! Pysytään myös tasoissa sen suhteen, ettei tullut akka- eikä ukkovaltaa taloon. Minä ja esikoiseni, sekä kaksi pientä prinssiä.

Tietysti tämä tarkoittaa myös taloudellista hyötyä, koska kahden nuorimman välille tulee n. 1v10kk ikäeroa, joten tavaroiden ja vaatteiden kierrätys on helppoa. Myös sitten ajan kuluessa huonejako on mukavampi tehdä niin, että tyttö saa alkuun oman huoneen ja pojat menevät samaan huoneeseen.

Voi pieni pojanpallero, miten sinua luoksemme odotankaan! 

Äidin tunnetaidot

Tunnetaidot, missä ne on, mitä niille tapahtui? Tänään esikoiseni sai puistossa ollessamme tavalliset 3,5 vuotiaan lapsen raivokohtauksen. Hän oli erehtynyt luulemaan samanlaisissa vaatteissa olevaa poikaa pikkuveljekseen, sen jälkeen hän yllättäen keikahti penkiltä selälleen pehmeälle alustalle, jonka jälkeen pitikin lähteä kotiin lounaalle. Ujostutti, nolotti, suututti, kiukutti. Hirveä tunteiden pyörremyrsky pienessä ihmisessä ja se tuli huutamalla ulos, ei jalat kantaneet, teki mieli huutaa ja heittäytyä maahan. Yritin sanoittaa, kerroin että nään miten häntä harmittaa. Kysyin mikä harmittaa, kerroin että ymmärrän harmituksen, kysyin voisinko häntä auttaa. Ja sehän se vasta suututti, ei halua kertoa ja raivo vaan yltyi. Kotona tuo tunnepuuska lopulta helpotti, aivan itsekseen. Vasta hetken päästä myllersin omien ajatusteni ja tunteideni parissa ja mietin, että nyt tiedän miltä tytöstäni tuntui, miltä se tuntuu kun ei vielä osaa käsitellä tunteitaan.

Se hetki, kun ne tunteet ottaa vallan ja kaikki tunnetaidot katoaa. Viha, katkeruus, suru, epätoivo. Ja mun tekee mieli huutaa, itkeä, huutaa kovempaa, eikä se auta. Tekee mieli heittäytyä maahan, potkia, lyödä, rikkoa tavaroita, raivota jollekin, eikä mikään auta. Joku tulee sanomaan, että aika auttaa, mä ymmärrän sua, tiedän miltä susta tuntuu. Ja se saa raivon huippuunsa, ei auta, et ymmärrä, et tiedä! Kaikki ne tunteet on niin voimakkaita, niin tukahduttavia, ettei niitä osaa käsitellä, ei säädellä, ei sanoittaa. Sitä vaan on niin jumissa, mikään ei helpota. Haluan, että kaikki näkevät ja ymmärtävät, miten paljon mua sattuu, mitä todella käyn läpi. Haluan, että minut jätetään yksin, mutta samalla pelkään, että jään yksin jos näytän heikkouteni, tai heikkona hetkenä puran pahaa oloa väärin. En halua, että minulta kysytään mitä minulle kuuluu. En halua vastata, että hyvää tai mitään siihen viittavaa, koska se ei pidä millään tasolla paikkaansa. En halua vastata että huonoa,  koska en halua nähdä niitä säälivä katseita ja kuulla lisää kliseitä. En tiedä miten haluan muiden kanssani toimivan, enkä varsinkaan tiedä miten itseni on hyvä olla. Kaikki tuntuu niin pahalta, koko ajan.

Toisin kuin lapseni, joka pääsee yli hetken harmituksesta, mä opin vain hetken sietämään ennen kuin kaikki alkaa taas, uudestaan ja uudestaan. Monta kertaa viikossa, jopa päivittäin, kunnes ne tunnetaidot joskus ehkä palaavat, tunteet helpottuvat. Ennen osasin tunteiden vallassa rauhoittua, hetken hengittää ja tyyntyä. Viimeistään yön yli nukkuminen on tunteet tasoittanut, mutta nyt yöt on pahimmat. En pääse pakoon tapahtunutta, enkä niistä johtuvia tunteita. Aika voi auttaa, mutta ei se kaikkea ikinä poista.

Kaiken takana on ehkä edelleen se kaikista voimakkain tunne, rakkaus. Mutta rakastanko muka enää? Ei se siltä tunnu, ei todellakaan. Mutta jollain tasolla vielä varmasti, eihän tää kaikki tuntuisi näin pahalta muuten. En usko, että rakkaus niin nopeasti sammuu, se kahdeksan vuoden palava rakkaus, vaikka toisella osapuolella niin kävikin ihan päivässä. Vai kävikö? Vai onko se huumaannuttava ihastuksen tunne sekoittanut pään? Sitä en saa koskaan tietää, eikä sillä enää ole merkitystä. Sitten kun se rakkaus loppuu, niin helpottaako tää kaikki ja jäisi jäljelle se kaikki muu? Uskallanko enää ikinä rakastaa?

Tyttö vai poika?

Tyttö vai poika? Kysymys pyörii päässä ensimmäisen puoliskon raskaudesta lähes päivittäin, tai ainakin silloin kun miettii jotain tarvike- tai vaatehankintoja, sekä ylipäätään vauvaa millainen ihminen hän voisi olla. Odotusajan viihdykkeeksi onkin nykyään monenlaisia hauskoja testejä, ultrakuvasta nub-teoria, sekä skull theory. Vanhan kansan uskomukset, leikkimietiset testit, mahan muodosta ja oireista arvailut, kiinalainen syntymäkalenteri.. Kaikkea on tullut tehtyä ja kokeiltua.

Tässäpä siis listauksena näitä yllämainittuja (löytynee tarkemmin kaikki pikaisella googlettelulla) ja lopuksi tulos:

Kiinalainen syntymäkalenteri: tyttö
Maya: poika
Sormustesti: poika

Nub-teoria: tämä on hyvin epämääräinen, mutta joku sanoi joskus, että poika
Kallo: riippuu vähän kuvakulmasta, mutta tähänkin vastaan poika 

Syke >140 / <140
Maha alhaalla edessä ja pyöreä / ylhäällä ja sivulle levinnyt
Himot  hapan, rasvainen ja suolainen / makea, marjat ja hedelmät
Pahoinvointi ei pahoinvointia / pahoinvointia
Linea negra yli navan / päättyy napaan
Rinnat ei muutosta / muutos heti raskauden alussa
Ulkonäkö hehkut, hiukset paksut ja kiiltävät / finnejä, hiukset rasvoittuu
Jalat kylmät / lämpimät
Iho kuiva / pehmeä
Säärikarvat kasvaa nopeammin / samaa vauhtia kuin ennenkin

Tulos 6 / 9

Kaksi edellistä raskauttani oli täysin toistensa vastakohdat ja tämä taas niiden kahden sekoitus. Tytöstä himoitsin sitruunaa, maha oli tyttömaha, Linea negra häpyluusta rintojen alle saakka, ei pahoinvointia, mutta kahvia en pystynyt pisaraakaan juomaan. Hajuherkkyys oli äärimmäisen paha alussa. Rinnat kasvoi räjähdysmaisesti alussa. Pojasta himoitsin pekonia, kiinalaista ja muuta rasvaista ruokaa. Poikamaha, närästystä, pahoinvointia, kahvia pystyin juomaan eikä hajuherkkyyttä. Linea negra tuli myöhään ja päättyi napaan. Nyt on pahoinvointia, maha on toisaalta alhaalla, mutta toisaalta levinneempi mitä pojasta. Kahvia juon, ei hajuherkkyyttä. Närästystä, lienea negra napaan saakka. Himoina nyt ainakin muumilimu ja jossain kohtaa ainakin salaatti. Rinnat alussa todella, todella kipeät, mutta ehkä alun imetyksen vuoksi en havaitse muutosta.

Nyt mahani on yllättävän siro, kun vierekkäin kuvia vertaa. Voi johtua toki ihan painostakin, että on hieman pienempi mitä edellisillä kerroilla. Näin katsottuna näyttäisi muistuttavan hieman enemmän tyttömahaa.

Oma intuitio on sanonut alusta saakka, että vauva olisi tyttö. En tiedä miten reagoisin, jos se onkin poika, mielikuva tytöstä on jo niin vahva! Nimi olisi valmiina ja pakko myöntää, että muutaman vaatteenkin ehdin jo kirpputoreilta ostaa tytölle. Kahdessa edellisessä raskaudessa oma mielikuva on pitänyt paikkansa, joten päätin luottaa siihen tälläkin kertaa. Oireet huutaa poikaa kun vertaa kahta edellistä raskautta, mutta silti se oma tunne jyrää oireiden yli. 

Raskauden alussa oli puhe, että sukupuoli jäisi kokonaan arvoitukseksi miehen toiveesta. Suostuin siihen, koska kummatkin jo löytyy, joten sellaista harrasta toivetta ei sen suhteen ole ja koska raskaus olisi viimeinen, niin olisi kiva kokeilla täysin yllätyksellinen  raskaus. Ehkä synnytykseenkin olisi saanut lisävirtaa ajatuksella, että siellä se sukupuoli selviää. Nyt kun jäin yksin ajattelen, että jännitystä on tässä raskaudessa jo muutenkin liikaa, joten ehdottomasti selvitän sukupuolen. Koen myös, että kiintymyssuhde on helpompi luoda jo raskausaikana, kun on jo jonkinnäköinen mielikuva tulevasta vauvasta.

Itse kuulun niihin, jotka pukee tytöt ja pojat erikseen. Tytölle paljon kukkakuoseja, röyhelöitä ja pitsiä, hempeitä värejä. Pojalle sitten graafista, yksinkertaista ja tummanpuoleisia värejä. Rakastan sen lisäksi unisex-vaatteita ja kuoseja ja etsin paljon samisteluvaatteita lapsille. Tietysti kun ennestään saanut samistella vain tytön ja pojan kesken, niin kuoseissa on tietty rajoite. Nyt saan sitten villiintyä kunnolla, kun oli vauva kumpi tahansa, on samistelukaveri jo olemassa samasta sukupuolesta.

Tarvikehankinnoissa en sukupuolta mieti, vaan sisustusta. Mikä sattumoisin tietysti on aika tylsä musta-valko-harmaa, joten hoitoalusta, kehto, vaunut sun muut tulee olemaan näissä väreissä riippumatta sukupuolesta. Sitten voisi ehkä tekstiileillä leikitellä, vaunuihin makuupussi, pyyhkeet, tutit ja tuttinauhat ostan sitten sen perusteella kumpi sieltä on luoksemme saapumassa.

Rakenneultra on 13.9. eli viikkoja tuolloin  21+1. Vielä on siis hetki odotusta siihen ja toivon todella, että sieltä saan hyviä uutisia ja sukupuolikin näyttäytyisi lopussa. 

Mitä odottaa, kun yksin odottaa?

Yksin odotusta mulla on nyt takana suunnilleen puolisentoista kuukautta. Noh, ensimmäinen tunnetila oli pettymys. Hyvin, hyvin vahva sellainen. Tämän piti olla se viimeinen raskaus, The raskaus ja mun piti ottaa kaikesta ilo irti ja olla todellakin raskaana kaikkine vaivoineen ja tunnetiloineen, puhumattakaan siitä hehkusta. Esikoista odotin, kun lasten isä oli intissä. Toista odottaessa häntä ei kiinnostanut muu kuin oma kaveri. Eli toisaalta, eipä tässä pitäisi mitään uutta siis olla, jälleen yksin oman onnen nojassa. Pettymys on silti suuri, kun vietiin se raskauden hehku ja ilo, mikä jokaisen tulisi kokea pois. Kelle mä nyt vedän hormonikiukut? Entä kuka menee hakemaan varttia vaille ennen sulkemisaikaa mulle kaupasta muumilimua, kun sitä raskaushimoissani kaipaan? Entä kuka hieroo kipeetä selkää illan päätteeksi, silittää mahaa ja juttelee vauvalle, ihmettelee mun kanssa vauvan liikkeitä? Ei kukaan.

Seuraavana vuorossa oli paniikki. Miten ihmeessä mä tän teen? Miten mä pärjään? Ja kun vaihtoehtoja on tasan yksi, on vaan pakko. Pakko mennä yksin synnyttämään, pakko vaan pärjätä, ei ole muuta. Helpoksi tätä ei tee kaksi pienempää lasta ja uhkaavasti lähestyvä talvi, mikä tarkoittaa monta uhmakiukkua, hikeä haalareiden pukemisessa, tuskaista tarpomista lumessa viimeisillään ja kaikkea muuta mukavaa, mitä ei halua edes ajatellakaan olevan vielä edessä. Mutta siitäkin on pakko suoriutua. Luvassa on siis luultavasti kolme kiukuttelevaa ihmistä ja paljon tuskaisia hetkiä.

Vaikka raskaana ollessa parasta vertaistukea saa toiselta raskaana olevalta, tai vähintään kerran jo raskauden kokeneelta, on se syntymättömän lapsen isän pelkkä läsnäolo jotenkin niin maagista. Poistaa sen ahdistavan yksinäisyyden, on joku joka siinä on ja odottaa sun kanssa. Meidän lapsi, meidän raskaus. Vaikka osallistuminen itse raskausaikaan isillä on vähän vajaata ja usein myös väkinäistä, niin väitän sen silti poistavan noin puolet koko raskausajan tuskasta. Saa ähistä ja puhista jollekin, joku ne kuulee ja ehkä jopa noteeraa. Nyt kun voivottelen kipeitä lonkkia enkä meinaa askelta saada otettua, ei kukaan siitä välitä, ei kuule, ei näe. Korkeintaan lapset ihmettelee, että mitä se äiti nyt, onko joku hätä, joten on pakko esittää reipasta, pakko jaksaa.

Jos nyt jotain hyvää haluaa tilanteesta keksiä, niin eipä mies ole ärsyttämässä pelkällä hengityksellään. Ei siis turhia riitoja, turhia kiukkuitkuja. Eikä kukaan syö sitä viimeistä asiaa, mitä olet koko päivän säästänyt himoiten itsellesi. Mutta siinäpä ne sitten.

Luultavasti sitä myös tulee lähennyttyä perheen ja tukijoukkojen kanssa entisestään ja apu käsiä tarjoutuu normaalia enemmän tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ja tietysti normaalia enemmän hössötystä. Itse synnytystä kun mietin, niin ahdistaa jo se, että a) pitää synnyttää yksin, tai b) pitää valita joku tukihenkilö mukaan. Doula ei ole vaihtoehto. En tiedä mikä ahdistaa eniten noista kahdesta vaihtoehdosta, mutta onneksi siihen tilanteeseen on vielä kuukausia aikaa..

Nyt kun ehkä pikkuisen alkaa jo mieli uskoa, että yksin tässä ollaan eikä kukaan tähän tule, niin sitä sitten on jotenkin turtunut tähän kaikkeen. Kaipaan syliä, kosketusta, rakkautta just nyt kaikista eniten, mutta sitä ei vaan tule. Ja se vaan mun täytyy uskoa, niellä se iso tukehduttava pala kurkusta alas ja pärjätä. Yksin odotan ja edelleen häpeän sitä suuresti.