Lapsivapaaton viikonloppu

Voisin aloittaa tekstini valituksella siitä, miten paljon mua jälleen ärsyttää etävanhemman oikeudet. Siitä, miten jouduin perumaan varatun hotellin ja täydellisen lapsivapaan sitten kolmeen kuukauteen. Ei olisi tehnyt huonoa.

Oikeastaan lasten hoito olisi ollut vain myöntymiskysymys, mutta päädyin olemaan kääntymättä suljetun oven puoleen. Ja sitä paitsi yhden yön reissu kavereiden kanssa olisi peruuntunut muistakin syistä ja lopputulos olisi ollut sama: ei lomaa, ei taukoa.

Syy etävanhemman perumiseen on tällä kertaa ehkä hyväksyttävämpi, kuin itsekäs lomamatka. Nimittäin muutto. Toisaalta jos oikein pohtii, niin syy on oikeastaan melko paskamainen, sillä olenhan itse tehnyt vuoden sisällä kaksi muuttoa; toinen shokissa puolen välin raskausmahan kanssa ja toinen tunteettomasti kolmen pienen lapsen kanssa. Vaikka toki ulkopuolista apua oli saatavilla, niin ei sentään koko viikonloppua, eikä muuttotavarat muutenkaan itsestään pakkaantuneet ja purkautuneet.

Vanhemmuuden ja sen suorittamisen arvostelu ei tällä kertaa jaksa sen enempää kiinnostaa, sillä painimme muutenkin jo omasta mielestänikin melko eri sarjoissa. Muutenkaan en väitä itsekään olevani täydellinen, sillä tänäänkin suustani on päässyt muutama ärräpää lasten kuullen ja olen saattanut jopa viipyä kännykän kanssa vessassa muutamia minuutteja liian pitkään hätään nähden.

Meidän viikonloppu oli yhtä kiva kuin edeltäjänsäkin. Ja seuraava varmaan vielä parempi. Vaikka kolmen lapsen kanssa päivin ja öin oleminen on yhtä hampaiden kiristelyä, on sen tuoma taakka nyt vähän helpompi kantaa. Henkinen kevennys tuli osuvaan aikaan, sillä isäviikonlopun peruuntuminen tarkoittaa aina kolmen viikon tauotonta uurastusta kolmen lapsen kanssa.

Mustavalkoiseen maailmaan palaaminen oli ainakin toistaiseksi hyvä ratkaisu. En aio enää ajatella miten saisin muiden ihmisten  valitsemat sävyt sopimaan toisiinsa, mikä on kenenkin mieluisin väri ja niiden  sekoitus, sillä yleensä ne sävyt mitkä itselleni jäi jäljelle, olivat yhtä kauniita kuin Vilhon maalaamaamassa taideteoksessa vauvakerhon värikylvyssä. Ensimmäistä kertaa noin yhdeksään vuoteen saan ajatella itsekkäästi mitä minä haluan ja mikä mua tekee onnelliseksi vieden samalla eteenpäin. Unohtamatta tietenkään lapsia, sillä ovathan he yksi onneni suurin lähde.

Näyttää jopa siltä, että meistä itse kukin on päässyt elämässään eteenpäin enemmän ja vähemmän kirjaimellisesti. Minä itse sain vertauskuvallisesti ryömittyä ensimmäiset metrini jotain kohti ja Vilho puolestaan päätti lähteä näyttämään edeltä mallia kontaten.

Jonkin uuden alku

Olen täys nolla.

Mitätöity, sivuutettu äitinä. Voiko kaiken sen eron jälkeen edes pahempaa tehdä? Ei, ei mun mielestä.

Tarkoitus on ollut hyvä. Kenelle? Lapsille, niiden isälle?

Välikäsi ei poistunut ikinä, vaikka halusin ja pyysin. Mut on ollut mahdollista kiertää, jos halusi.

Sellasta se vaan nyt on. Vastaus, minkä olen saanut, jos olen purkanut ahdistusta. Totuus mikä sattuu. Mitä ei halua kuulla, kun haluaa saada lohtua vaikeaan hetkeen. Silti mä sitä kuulin, kunnes lopulta tuntui ettei niillä mun tunteilla ollut ikinä väliä. Sellasta se vaan on. Enkä enää kerro, miltä musta tuntuu.

Yli vuosi erosta. Vuosi on aika, joka on mun kohdalla lähes kokonaan pysähtynyt. Silti se aika vie muuta elämää eteenpäin, vaikka se onkin ollut vaikeaa myöntää. Ihmiset, jotka silloin tiivistyivät ympärilleni, ovat lähes kokonaan kadonneet. Mitä sulle kuuluu kyselyjen sijaan viestitellään vain, jos halutaan multa neuvoja johonkin.

Lähes päivittäiset näkemiset vaihtui kerran kuukaudessa näkemisiin. Jos oli aihetta nähdä.

Ja niin vaan kävi. Koska aika. Koska en ole enää se Viivi, joka kantoi sormuksia merkiksi yhteen kuulumisesta.

Hyväksyäkkö tilanne ja katsoa hiljaa vierestä mihin se johtaa? Avatakko suu ja kertoa, että nyt riittää, en pysty enää?

Olen saanut elää vuoden varjoelämää siitä, mitä ennen elin täysillä. Olen jo pitkään tiennyt ja huomannut, että niin ei voi jatkua, jos haluan parantua. Mustasukkaisuus kaikkea muuta kuin ex-miestäni kohtaan. Pettymys ja katkeruus, kun jouduin vaihtopenkille varapelaajaksi.

Saanhan olla itsekäs?

Maanantaina istuin jälleen tutussa terveyskeskuksen huoneessa. Mukava nojatuoli, pöydällä nenäliinoja. Niitä en tarvinnut. Kerroin, että oon mennyt eteenpäin. Olen päättänyt niin. Hymyilin, koska mulla oli syyni hymyyn. Vastaukseksi yllättynyt ilme, eikä suotta. Niin nopeasti se kävi.

Halusin kertoa, että olen päättänyt sulkea ovia perässäni. En takalukkoon, mutta kuitenkin. En kertonut, koska pelkäsin kuulevani tekeväni väärin. Pelkään tekeväni väärin. Tiedän tekeväni tähän hetkeen juuri oikein.

Kiitollisuuden velkaa en ikinä pysty takaisin maksamaan. Rakkaus tuskin katoaa. Kuten ei myöskään kaipuu olla osa sitä, kuten silloin joskus. Saan kai silti olla itsekäs.

Tyhjä paperi, uuden alku. Paperille mustavalkoinen kuva. Ympärilläni syksyn värejä. Valitsen lopulta kauneimmat ja käytän vain niitä. Sävyjä, jotka vievät eteenpäin ja tuntuvat hyvältä. Pikkuhiljaa mustavalkoisesta taas pois. 

Noin viikon kuulumiset

Viikko siitä, kun lapset palasivat kotiin ja reilu parin viikon tauko tylsään, tavalliseen arkeen päättyi. Viikossa on tapahtunut hirveästi meidän nykyhetkeä ainakin toistaiseksi muuttavia asioita niin hyvässä, kuin pahassakin.

Lapsien paluu aiheutti odotettua vähemmän kitkaa meidän arkeen. Pieniä vaikeuksia kyllä - kuten taaperon kuivaksi opettelu, minkä opettamisen jouduin aloittamaan lähes alusta. Lapsien reaktiot ikävään, suuriin tunteisiin ja turvattomuuteen jatkuivat ennallaan. Ainoa muutos näiden tilanteiden haltuunottoon löytyi itsestäni, sillä pari viikkoa taukoa kolmen lapsen sirkuksesta tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Vauvan kanssa univaje ei helpottanut varsinkin, kun flunssa teki öistä päivä päivältä huonommat. Kuitenkin vapaus mennä ja tulla oli ehkä se, mitä kaipasin. Vauvan kanssa tämä onnistui, vaikkei se vastuuta ja kokoaikaista holhoamista poistanutkaan harteilta. Silti kutsun tätä mennyttä ajanjaksoa lomaksi, sillä normaaliin arkeen verrattaessa se sitä todellakin oli.

Maanantaipäivä mummolassa antoi sopivasti muuta ajateltavaa kaikille ja onnistui harhauttamaan meiltä kaiken totutun tunnekuohun pois, mitä isältäpaluu aina aiheuttaa.

Tiistaina karu paluu päiväkotiin auttoi pääsemään suoraan arkeen kiinni. Jatkettiin siitä mihin jäätiin ja se oli hyvä. Totutut rutiinit tulivat helposti ja ilokseni sain huomata, että ehkä jopa vähän helpommin kun normaalisti.

Keskiviikkona arki jatkui. Sain kuitenkin tiedon siitä, että ei täysin samanlaisena enää kauaa. Se pieni helpotus minkä keväinen lastensuojelu meidän avuksi poiki, viedään pian pois. Perhetyö ei enää pysty jatkamaan apunamme eikä muuta apua tilalle annettu, kuin puhelinnumero mihin soittaa. Harmitus ja halu pärjätä ilman on olleet päällisin puolin mielessä. Kuitenkin järki tyrmää turhan urhoollisuuden ja pakottaa soittamaan annettuun numeroon. Ei tarvitse pärjätä, ei vielä.

Loppuviikko sujui huonoista uutisista huolimatta paremmin kuin hyvin. Viikonloppu lapsien kanssa oli terapeuttista kaiken sen ikävöinnin jälkeen. Ikävä mikä syntyy, kun lapset lähtevät pois, hitsaa loppupeleissä meidät paremmin yhteen. Parillinen viikonloppu onkin aina ollut se meidän kohokohta, koska mennyt ja tuleva pariton viikonloppu on yhtä kaukana toisistaan.

Katkonaisia yöunia, kaatuneita maitomukeja, vauvakerhossa käyntiä, ystäviä, kiukkua, naurua. Hellyydenosoituksia puolin ja toisin. Noin viikkoon mahtuu paljon, seuraavaan ehkä vielä enemmän.

Vauva 8kk vanha

Tässä kohtaa ei enää meinaa muistaa vauvan ikää sitä kysyttäessä. Aika tuntuu taas hidastuneen. En valita.

Kuitenkin päivät vilisee tavallisessa arjessa niin vilkkaasti, ettei mitään meinaa ehtiä tekemään. Toisaalta myös vauvan kasvaessa on kädet vähän eri tavalla täynnä ja arki muuttunut hektisemmäksi siitä pikkuvauva-ajasta, joten ei ihmekään.

Seitsemän ja kahdeksan kuukauden välissä joutuu taas hetken pohtimaan, mitä Vilho on oppinut. Vauvan silmin paljon ja jos itsekin pysähtyy, huomaa ne myös. Vaikka hän ei edelleenkään liiku - paitsi omalla tyylillään, on hän kehittynyt valtavan harppauksen taas eteenpäin.

Syöminen on meidän isoin kompastuskivi. Siinä missä isommat sisaret ovat sormiruokailleet ahkerasti heti puolen vuoden iästä, ei Vilho ole päässyt vielä kahdessa kuukaudessa ruuan makuun. Syöminen aiheuttaa pientä stressiä ja toivetta siitä, että sen myötä saisi yöt rauhoitettua. Kuitenkin se tuntuu tässä kohtaa vielä kaukaiselta haaveelta.

Kasvun puolesta ei ole tarvinnut murehtia sitten rs-viruksesta selvittyä, sillä kymppi meni helposti rikki neuvolan vaa'assa. Pituuttakin on tullut oletetusti eikä tarvitse enää ihmetellä vaatteiden kutistumista.

Päiväunet muuttuivat kolmesta kahteen ja omaa aikaa saatan saada, jos Vilho saa nukkua omassa sängyssään päiväuniaikaan. Vaikka pitkät päiväunet ovat luksusta, rajoittaa se yleensä jonkun verran omia tekemisiä, kun joutuu sen ajan olemaan vain kotona. Yöunet taas eivät suju sen paremmin, tai pahemmin.

Syysflunssalta ei ole välttynyt kukaan muu, kun minä ja esikoinen. Pojat ovat yskineet ja niiskuttaneet vuoron perään ja räkäisyys tietysti haittaa niin yöunia, kuin päiväuniakin. Joskus sitä tulee aamulla ihmetelleeksi, että nukkuiko sitä ollenkaan. Silti on jaksettava ainakin kello kahdeksaan saakka illalla, nukkui tai ei.

Istualteen pyörimistä ja hyörimistä, käsillä taputtamista ja vilkuttamista. Neljä hammasta. Paljon kuolaa, paljon ääntä. Iso, leveä melkein hampaaton hymy. Niistä on 8kk Vilho tehty.

Tyyntä ennen myrskyä

Kello 1.28 yöllä. Itken taas. Mielessä myllänneet ajatukset peittivät kännykästäni kuuluneen äänikirjan tarinan alleen ja lopulta veivät unen kokonaan pois. 

Tekisi mieli näpytellä viestitse jo kolmas hätähuuto. Turtumus ja kokemus siitä, ettei sillä ole mitään merkitystä estävät mua tekemästä sen.

Vituttaa olla mä.

Torstai-perjantai välisenä yönä näpyttämäni teksti kännykkäni muistioon ei saanut tarinalleen jatkoa. Tällä kertaa vuoristoradan pahin silmukka ja siitä johtunut pahoinvointi valahti perhosiksi mahaan. Viesti mitä aloin kello 1.50 kirjoittamaan, päätyikin aivan toiselle henkilölle.

Kello 10.44 sunnuntaina. Olen laskenut taas päiviä, nyt tunteja ja pian minuutteja. Ikävä mikä pysyi poissa on kasaantunut pelon ja ahdistuksen kanssa painavaksi tukkeeksi jonnekin rintakehän tienoille. Mulla on niin hyvä olla nyt. Mulla on myös niin ikävä sitä meidän tavallista arkea. Kuinka monta itkua se vaatii palata taas siihen? Kuinka monta itkua täytyy tämän rikotun perheen taas jaksaa?

Tällä kertaa ei yhtään.

Ovensuussa oli kummallakin hymy korvissa. Ikävä oli valtava meillä kaikilla, mutta siltikään se tunnehuippu ei purkautunut oletetusti itkulla, tai kiukulla. Oma mieliala oli korkeimmillaan ja jatkui niin koko illan. Meillä kaikilla.

Sisarusten kohtaaminen oli yhtä riemua ja hymyä joka suunnalta. Perhe jälleen koossa.

Hitto, että olikin ikävä meitä.

Uusi viikko alkaa rennosti. Vapaapäivä, mikä vietetään mummolassa. Arki alkaa heti sen jälkeen. Arki, mikä pitää kaiken kasassa.

Hitto, että on ikävä sitä arkea. Tavallista, tylsää arkea.

Kello 22.40. Kuiskaamme sängyssä hyvät yöt ja ollaan hetki onnellisia.

Loistavampi lastenhuone

Lasten ollessa poissa on lastenhuoneen ovi pysynyt suurimman osan ajasta kiinni. Kuitenkin innostuin nyt ajan kanssa puuhailemaan siellä ne pienet loppuviimeistelyt, joten on esittelyn aika.

Viime viikolla teimme mummini kanssa pienen kierroksen Ikeassa ja sieltä mukaan tarttui juuttimatto. Tämän maton olin tarkoittanut eteiseen ja olisin siitä irrottanut nuo värilliset nyörit. Kotona oli mattoa kuitenkin vielä sovitettava lastenhuoneeseen ja sinne se jäi. Joka päivä tykkään tuosta matosta enemmän ja se olikin se jokin, mitä huone kaipasi.

Uusia tavaroita vanhaan verrattuna tässä huoneessa on vain nuo älyttömän kätevät Aykasan säilytyskorit, joita löytyy rivi sängyn alta, sekä kaapista. Näiden korien ostoon loppui lastenhuoneen lelukaaos, nimittäin näihin koreihin osaavat kumpikin lajitella lelut takaisin. Ehkä toisaalta se oppikin lienee mennyt jo perille, kun olen tarpeeksi usein jaksanut muistuttaa lelujen takaisin keräämisestä ennen uuden leikin aloitusta.

Aykasan väreinä ovat grey, coconut milk ja warm taupe. Jälleenmyyjänä lämmin suositus lildecorille, josta omani olen ostanut alle vuorokauden toimitusajalla.

Lasten huoneesta löytyy yksi hyllykaappi ja yksi tankokaappi. Vaatteita säilytän omassa makkarissani, joten nämä kaapit kätkevät kaiken ison tavaran sisuksiinsa.

Pehmoleluista yli puolet lahjoitin muuttopäivänä Hopelle ja jäljelle jääneet pehmot saivat uuden kodin kirpparilta löytämästäni rottinkikorista.

Ikean Ivar kaappi kätkee ovien taakse edelleen ne kirjat ja nuppipalapelit ja nyt myös Aykasan koreissa helposti lajiteltuna ja saatavissa olevat little Pet Shopit, ryhmä Hau lelut, Pipsa Possun taloon kuuluvat tarvikkeet ja muut pienemmät lelut.

Duplojen säilytys on ollut hankala miettiä ja eri ratkaisuja olen pallotellut useasti pääni sisällä. Kuitenkin ne ovat jo hyvän tovin olleet ihan vaan paperipussissa ja sieltä ne pääsevätkin lähes päivittäin leikkeihin, joten tämä ratkaisu on ollut todella toimiva.

Mitä lastenhuoneen värimaailmaan tulee, niin en ole tällä kertaa valinnut mitään tiettyä väriä. Huonekaluista tuleva puun sävy, sekä juuttimatto antavat tarpeeksi lämpöä ja toimivat valkoisen lattian kanssa paremmin kuin hyvin. Henna Adelen eläinjulisteet hankin jo aikoja sitten, mutta täällä ne pääsevät paremmin esiin ja ovat samaa ruskeaa sävyä muiden kanssa.

Juuttimaton raidoista olen ajatellut nappaavani muutaman värisävyn lisää koristetyynyihin sekä langan väreihin työn alla olevaan seinäkoristeeseen.

Huone on pieni. Oikeastaan ei sen pienempi mitä edellisessä asunnossa ja tämä nykyinen on oikeastaan järkevämpi sisustaa. Leikkitilaa on tarpeeksi ja lapset viihtyvät. Toisin kuin edellisessä asunnossa, täällä lelut pysyvät huoneessa, eivätkä soluttaudu olohuoneen sisustukseen mukaan. Siivous on nopeaa, koska kaikille leluille löytyy oma paikka.

Tarkoituksenani oli tehdä viihtyisä, sopivasti lapsekas, sopivasti neutraali huone niin tytölle, kuin pojillekin sopivaksi. Hyvin onnistuin, vaikka itse sanonkin.

Viikko ilman ikävää

Tänään on vierähtänyt jo viikko ja kaksi päivää siitä, kun isommat lapseni lähtivät isälleen viettämään myöhäistä kesälomaa.

Vaikka viikko sitten perjantaina kellon lähestyessä kuutta yritin hätäisesti halata heistä lohtua tulevalle parille viikolle, ei se joka parittoman viikon tukahdutettu ikävä ole yltänyt luokseni. Tunnenko ikävää ollenkaan ja jos en, niin miksi?

Tietysti tunnen. Vähän eri tavalla. Ehkä olen ollut vaan niin väsynyt heidän kanssaan? Ehkä pelkään tulevaa sunnuntaina ja heidän paluustaan johtuvia tunnemyrskyjä niin, että se pelko vie ikävältä tunnehuipun pois.

Pelko ja sen käskemänä maalaamani pirut seinille tekevät lapsista erossa olon omalla tavallaan helppoa.

Ikävä on silti edelleen se lämmin tunne kera vienon hymyn naamalla, kun katselen heistä kuvia. Pieni puristus jossain rintakehän kohdalla, kun kävelen tutun puiston ohi sinne pysähtymättä.

Reiluun viikkoon on mahtunut paljon tekemistä, mikä on siirtänyt ikävän pois mielestä. Ikävän lisäksi ahdistus katosi sekä päivistä, että öistä kokonaan. Kokonainen viikko mielen lepoa oli tähän hetkeen juuri se, mitä kaipasinkin.

Oma mummola on paikka, missä on aina hyvä olla. Omilla kotiseuduilla oleskelu mahdollisti myös kaksi ihanaa iltaa vanhojen lapsuudenystävieni kanssa. Viikko meni todella nopeasti välillä vain rentoutuen, välillä tehden kivoja reissuja yhdessä Inkooseen, Ikeaan ja ihan vaan kaupoille shoppailemaan.

Paluu kotiin oli juuri niin ankeaa päältäpäin, kuin sisältäpäinkin. Junasta poistuessa rankkasade iski vasten kasvoja yhtää lujaa, kuin ahdistus ja pahat muistot, jotka ovat syövyttäneen kaikki ne hyvät tieltään.

Eilisen sadevesi pyyhki itkun pois naamalta ja tänä päivänä paistanut aurinko mahdollisti aurinkolasien taakse piiloutumisen kesken kaupungilla kävelyn.

Kotiin oli silti myös ihana palata.

Oon iloinen myös siitä, että mulla on vielä tasan viikko aikaa palautua. Viikkoa lepoa ei tunnu missään, kun takana on elämän rankin vuosi ilman taukoja. Lepokin on vähän niin ja näin, kun kyseessä on lepo vauvan kanssa, mikä ei ainakaan tiedä pitkiä katkeamattomia yöunia ja sohvalla makoilua oman aikataulun mukaan.

Viikko ilman suunnitelmia antaa yleensä ahdistukselle tilaa kasvaa. Suunnittelemattomuus toisaalta myös antaa mahdollisuuden olla tekemättä mitään ihan vaan, koska mä kerrankin voin.

Ainakin melkein.

Turvasatama

Vuosi siitä, kun istuin samoilla terassin portailla mummini takapihalla. Nyt mietimme yhdessä, että siitä tosiaan on jo vuosi. Ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut.

Oikeastaan, ei paljon mitään. Toisaalta, ihan liikaa.

Vuosi sitten istuin siinä. Olin juuri saanut myönteisen päätöksen raskauden myöhäiseen keskeytykseen. Olin kohdannut sen pohjan, romahtanut, mennyt äitilleni turvaan ja jatkanut matkaa mummilleni vielä keräilemään itseäni. Epäreilua, että Viivi saa vaan lomailla, oli mieheni - jo entinen sellainen, todennut, kun joutui yhteisiä lapsiamme hoitamaan viiden päivän ajan.

Tuo viisi päivää on ollut pisin aika ikinä erossa tuosta kaksikosta. Nyt on kulunut jo viisi päivää jälleen, kun he ovat poissa luotani. Yksitoista päivää vielä jäljellä.

Ikävä mitä tunnen ei tee kipeää. Se on lämmin ja rauhallinen tunne. Katselen kuvia päivittäin. Hymyilen, koska muistan sen hetken kuvan takana. Ikävä ei ole ehkä siksi tee kipeää, koska tiedän, että kohta saan heidät taas syliini ja kaikki olisi kuten ennenkin. Arki jatkuu.

Vuosi sitten mietin missä olen vuoden päästä ja olin varma, että kaikki olisi hyvin. Hymyilin valjusti ja uskoin siihen, että suunta on vain ylöspäin. Ja niinhän se kai on. Nyt mä mietin edelleen missä olisin vuoden päästä. Olisiko kaikki jo vihdoin hyvin?

Olen muuttanut kahdesti, synnyttänyt sen pienen ihmeen, saanut monta uutta kaveria ja ystävää. Olen löytänyt itseni uudelleen ja jättänyt paljon itsestäni myös taakse.

Silti se tunne, joka nousee palana kurkkuun, saa silmät kirvelemään ja tekee raajat lyijynraskaaksi, on paljon voimakkaampi, kuin se onni ja ilo, minkä eletty vuosi on myös tuonut tullessaan. Nuo positiivisen sävyiset tunteet vain hennosti läpäisevät surun muurin. Aina eivät tee sitäkään.

Epäusko siitä, miten se kaikki tosiaan loppui jatkuu yhä. Toisillemme vannottu aina ja yhdessä lujasti veistetty luottamus. Toisaalta se luottamus ja sen luoma turva ehkä kaiken loppuviimein rikkoi, sillä luotto siihen, että toinen on ja pysyy oli liiankin vahva. Always vai miten se oli, kuten mieheni - edelleen entinen sellainen, minulle tänä kesänä riidan päätteeksi viestitse muistutti.

Prinsessa, joka esikoiseni ikäisenä tämän pihan omenapuissa roikkui, on saanut sinisiin silmiinsä punasen sävyn. Oikeastaan silmäni ovat vihreät ja prinsessan vaatteetkin olivat vain synttärilahjaksi saamaani roolivaatetus. Mihinkään ei tosiaan kannata luottaa, vaikka tahtoisikin. Eikä kannatakaan vain luottaa, vaikka se olisikin se helpoin tie.

Ei olisi kannattanut ehkä myöskään luottaa, että aika vie eteenpäin. Ei se vie, ellei itse ota niitä askelia. Ja olen ottanutkin, tosin palannut myös välillä takaisinkin.

Täällä olen saanut taas kerätä itseäni. Jutella, muistella ja vain olla. Turvallisuuden tunne on täällä aina läsnä. Täällä koetut muistot ja tunteet tekevät siitä tutusta muurista ainakin läpinäkyvän.

Vuosi tästä eteenpäin. Toivon, että ikävä ja suru helpottaa. Ei ne katoa, sen tiedän. Toivon, että näen pienimmän poikani kävelevän hatarasti edessäni isomumminsa takapihan nurmikolla ja tuntevani edelleen onnea siitä, että tein elämäni parhaimman ja oikeimman päätöksen saattaa hänet luokseni surun keskelle.