Haudalla

Pyhäinpäivä. Annan itselleni luvan käydä haudalla mieleni sisällä.  Hautapaikan jätin koruttomaksi. Vain paksu kerros multaa tukahduttamaan kaiken. Hautakiven painoa olen kantanut pitkään jossain rintakehäni tietämillä, vaikka tunne on jo keventynyt melkein huomaamattomaksi. Kiveen voisi olla kaiverrettu päivämäärä, mikä olisi päivä Vilhon syntymän jälkeen, tai siinä voisi lukea vain yksi kliseinen sana englanniksi. Itkenkin taas. Vain katkeruuttani siitä, miksi haudattu puskee mullasta ruusuja vain kauniistaakseen muistoja, mutta luomatta uusia.

Rikkinäistä ei voi onneksi enää enempää rikkoa. Mutta meistä ainut, pienin, vielä viaton ja ehjä - kun ei paremmastakaan tiedä - menee meidän muiden mukana rikki. Turhaan. 

Hetki sitten mä ajattelin, että hän menee rikki, koska niin vaan kuuluu mennä tässä tilanteessa, mutta nyt mä tiedän, että hänet rikotaan turhaan. Miksi pitkittää sitäkään? Ensimmäinen sirpale voisi hyvin tulla jo kolmen viikon päästä, vaikken itse olisikaan siihen valmis. Ihan kuin roikkuisin kiinni siinä viimeisessä oljenkorressa pitää hänet siipieni suojissa vielä rikkoutumattomana toistaen samalla, ettei mitään peruuttamatonta ole vielä tapahtunut. Vielä, mä ajattelen, koska etsin kai yhä sitä lausetta, joka muuttaisi suunnan ja pelastaisi hänet - meidät, vaikka sen nyt kuultuani kukaan ei sittenkään pelastunut.

 

Palautan itseni takaisin tehdasasetuksiin. Järkisyistä peruutan pöytävarauksen isänpäiväksi, vaikka se vielä hetki sitten teki minut maailman onnellisimmaksi. Olisin vienyt hänet perheen kesken syömään kiittääkseni häntä vielä nykytilanteesta ja siitä, että hän on siinä nyt. Tilanteesta, jossa saan jakaa vanhemmuuden parhaan ystäväni kanssa. Mutta se olisi ehkä liikaa jollekin. Katkeruuden sijaan muistan taas olla vastapainoksi myös kiitollinen. Saisin kuitenkin tehdä lastemme kanssa aamupalan hänelle vain kiittääksemme häntä heidän isänä olosta. 

Myös järkisyistä lähetän kakkaemojin sijaan nasevan viestin sille, joka toi onnea elämääni syksystä kevääseen. Tunnesyistä hänen kanssaan en edennyt, koska hänestä ei ikinä tullut uutta parasta ystävääni. Jokin puuttui - se yhteys ja helppous olla oma itsensä. Olen ollut pitkään piilossa muilta, sillä en myöskään halua pahaa kenellekään. Ystäviä ei voi silti kai koskaan olla liikaa. Tiedän, että henkinen yhteensopivuus, se tärkein klikki, muodostuu ehkä pidemmän ajan kanssa mitä toivoin. Se vielä vuosi sitten tärkeimmäksi luulemani klikki, pinnallinen yhteensopivuus, syntyi jo ensimmäisen viestin jälkeen. Hetken päästä huomaan taas hyytyneen hymyni palanneen kasvoilleni. 

Vilkuilen taas taakseni turvallista lähtöruutua vain muistaakseni, ettei sitä ole enää. Eikä sen uudelleenmuodostamiseen ole enää voimia. On helpompi jatkaa eteenpäin ja talloa oma polku niistä askelista, jotka ohitse kävellyt ihminen minulle muodostaa. Muistan taas, miten pitkälle olen päässyt vain siksi, koska päästin jo irti. 

Olispa elämä helppoo. Niinpä, mutta sitä se on miksi sen tekee, joko helppoa, tai sitten hyvää.

Jatkan esimerkin voimalla myös sitä helppoa tietä. Riittääkö se mulle? Ei, ei se ikinä riitä, mutta riittämättömyyden tunteita tunnen jo liian paljon muutenkin. Sääli, mä ajattelen, kun mietin mistä kaikesta täytyy jäädä sen vuoksi paitsi. Sääli, mä mietin, kun katson lapsiani katseeni kohdistuessa etenkin nuorimmaiseen. Sääli, mun tekisi mieli vielä ääneen tunnustaa, mutta mun ääni on muutenkin aina jäänyt muiden puhuessa kuulumatta. 

Kirje minulle vuoden taakse

Sinulle, Ella, joka vielä mietit poispääsyä

Kuka Ella, kysyt ehkä ensimmäisenä. Niinpä. Sillä nimellä piiloudut vielä kaikelta pahalta, kun yrität epätoivoisesti päästä siitä pois ennen kuin olisi liian myöhäistä. Esittelit uuden minäsi tapaamillesi uusille ihmisille vain paetaksesi sitä todellisuutta, ettei mitään sinussa ole uutta. Vielä. Esittelit itsesi Ellana, sillä kaikki jotka sinut vielä tunsivat Viivinä, olivat lähteneet. Ne kaikki, jotka lupasivat pysyä vain, koska olisit heille aina se rakas Viivi. 

Uusi alku on aina hyvä. Tälläkin kertaa. Ellana oleminen tarkoitti sitä, että pystyit luomaan jotain uutta siitä vanhasta mikä vielä on sinussa jäljellä. Ja se toimi. Siihen saakka kunnes joku joka sinut jo tunsi, kutsui uusien tuttavisiesi kuullen sinua Viiviksi. Kuka Viivi, he kysyivät kulissien kaaduttua. Ja siinä sä taas olit, yhtä rikkinäisenä kuin aina ennenkin.

Sen sijaan että pystyit ylpeänä jatkamaan vain eteenpäin, jouduit häpeissäsi katsomaan taas taaksesi. Ja selitellä, koska koit - tai siis koet vieläkin tarvetta perustella kaikkea, mitä häpeä sinussa peittää. 

Lopulta päädyit kompromissiin. Pidit osan Viivistä, sen vanhan, joka sinussa on vaikka et sitä haluaisi ja osan siitä minkä vielä halusit säästää. Pidit myös Ellan, sillä olit pysynyt päätöksessäsi tehdä tarvittavia positiivisia muutoksia itsessäsi ja elämässäsi.

Itseäsi Ellaksi kutsuminen tuntuu vielä valheelliselta. Joskus kerrot suoraan olevasi Viivi. Silloin, kun tunnet olosi turvalliseksi ja pystyt esittelemään itsesi heti kokonaisuutena. Muuten olet se Ella, jonka minuutta ei määrittelisi kenenkään tekemiset eikä mikään koettu kriisi. Se on ollut muutenkin aina osa nimeäsi ja nyt vaan päätit myös olla se. 

Sinussa on ollut myös aina se periksiantava puoli, vaikka pitkävihainen puolesi on pitänyt sen piilossa. Kuten myös rohkeus poistua mukavuusalueelta, kohdata vaikeudet ja selvitä niistä, vaikket vielä entisenä itsenäsi niistä selvinnyt, tai ainakaan uskonut selviäväsi. Kun vaan joku päivä päätät niin. Toisaalta teit myös entisillä ja yhä nykyisillä heikkouksillasi voittoa, sillä antautumattomana päällepäsmärinä saavutit sen mitä tarvitsitkin.

Sinä, Viivi, joka vielä mietit ettei tilanteesta ole poispääsyä. Kerron, ettei olekaan. Ei sillä tavalla miten toivoit. Se aikakone, tai jotain. Olet silti tehnyt kaiken oikein. Sun on pakko surra, ikävöidä, itkeä, huutaa. Sun on pakko vihata niin, että kaikki se tuntemasi rakkaus ei vetäisi sille vertaa. Ja saat vihata tänäkin päivänä. Se on sun oikeus. Tiedät jo nyt, että et kuitenkaan vihaa ihmistä, vaan tekoa, vaikka haluaisit ajatella toisin. Saat olla myös katkera, aina, mutta muista olla sitäkin enemmän kiitollinen.

Sun on pakko saada olla täydellisen heikoimmillasi niin pitkään kuin itse tarvitset, jotta näkisit ketkä siihen jää ja ketkä olivat vain oman hyötynsä vuoksi mukana sun kriisissä. Ne oli niitä sanoja vaan. Sun täytyy myös nähdä itsesi yksin heikoimmillasi, jotta saisit viimeisen kerran voimia päättää olla jotain muuta ilman kenenkään muun kannustusta ja kannattelua. Huomaat, että yksin olet ollutkin, etkä tarvitse muita. 

Sinun on vielä pakko saada kapinoida sitä ajatusta vastaan, että kaikki olisi vielä joskus hyvin. 

Ei ole oikeaa aikaa päästää irti

Ajattelet, että irtipäästäminen on synonyymi anteeksiannolle ja hyväksynnälle. Sitähän hän sinusta vielä haluaa. Ehkä, mutta jos hän ei välittänyt koskaan sun rikkomisesta, mitä hän välittäisi sun anteeksiannostakaan? Sun ei ikinä täydy antaa anteeksi. Ei hän ikinä anteeksi edes pyydä haluamallasi tavalla. Riittäisikö sinulle edes mitkään sanat? 

Alat olla ristiriidassa itsesi kanssa, muttet uskalla antaa periksi. Mitä yrität voittaa? Haetko vihalla hyväksyntää omille tunteillesi, vai pelkäätkö sopimalla hyväksyväsi hänen tunteet? 

Irtipäästäminen on se vaikein osuus, mutta myös sittemmin suurin helpotus. Et koskaan päätä olevasi valmis siihen, sillä se vaan tapahtuu. Sun ei tarvitse mitätöidä mitään siitä, mitä koet ja tunnet, mitä joskus koit ja tunsit. Sulla on aina oikeus tuntea niitä asioita, vaikka olisit jo päästänyt irti. Siten nouset myös aavistuksen ylemmäs heitä, jotka niitä tunteita sinussa joskus on mitätöinyt, tai yhä mitätöi. Älä enää välitä, sillä eivät hekään välittäneet.

Olet pitkään palannut aina lähtöruutuun. Ehkä siksi, koska tavoittelet heti ensimmäisen askeleen jälkeen maaliviivaa. Ehkä siksi, koska et ole ollut varma missä suunnassa maaliviiva enää olisi. Onko sitä?

Katso, miten pitkälle olet päässyt

Seison nyt askeleen päästä lähtöruudusta. Enää sitä ei ole. Kun ottaa ensimmäisen oikean askeleen eteenpäin, ei takaisin olekaan paluuta. Kuten ei sitä poispääsyäkään. 

Et ole enää yksin. 

Voisit nyt esitellä itsesi uudelleen heille jotka sinut jo tuntevat. Tai sitten voit odottaa, että hekin huomaavat sinun muuttuneen joksikin muuksi muuttamatta heille kuitenkaan sitä mitä joskus vielä olit. Heille, jotka eivät näe mitään muutosta, olet tänä päivänä tuntematon.

Katso, miten pitkällä olet nyt.

- Viivi-Ella 

Rakastaa, ei rakasta - rakasti, ei enää rakasta

Tänään on yhdeksäs lokakuuta. Sataa kaatamalla. Päivä ei ole mikään erityinen, tai sen ainoa erityinen asia olisi kahden tunnin päästä alkava isäviikonloppu. Onko sekään enää edes muuta, kuin päivä muiden joukossa? 

Vielä hetki sitten seisoin siellä sateessa keskellä leikkipuistoa odottamassa, että joku heistä kolmesta ehdottaisi sisälle menoa. Hetki sitten sadepisarat eivät olleet ainoita pisaroita naamallani. Mitä sitä muutakaan tekisi, kuin katselisi filmin väläyksiä taas entisestä. Tällä kertaa kauempaa, kuin kahden vuoden takaa. Se tuntui olevan se viimeinen itku ymmärryksen saavuttaessa viimein koko menneen, nykyhetken ja tulevan. 

Valehtelen. Itken tätä kirjoittaessa. Eikä tämänkään tarvitse olla se viimeinen. Kukapa sen edes määrittelee. Ei viimeinen, mutta ehkä se ensimmäinen itku ilman sitä psyykkistä tuskaa jossain rintakehän tietämillä, jossa joskus oli paikka jollekin.

Siellä jossain on taas tuntunut pahalta. Niin helvetin pahalta. Onko se ahdistukseksi pukeutunut kaipaus, rakkaus, tai jokin muu tukahdutettu tunne? Nyt se jokin on poissa. Henkeä ahdistava ja rintakehää painava ote hellitti hetkessä, eikä ole palannut. 

Tänään on yhdeksäs kymmenettä tänä katastrofin vuotena. Tänään, puoli tuntia ennen ovikellon soittoa tajusin, etten enää rakasta häntä.

Olenko rakastanutkaan pitkään aikaan? Ei, en siinä merkityksessä mitä papin ja perheidemme edessä hänelle lupasin. Jokin osa siitä rakkaudesta kuoli hänen kulkiessaan ohitseni meidän viimeisen yhteisen asunnon ovesta uuden naisystävänsä luokse vastaamatta mulle takaisin, kun viimeisen kerran sanoin häntä rakastavani. Jokin osa siitä kuoli silloin, kun katselin muovikaukaloon kapaloitua muutamien minuuttien ikäistä viimeistä yhteistä lastamme, jonka synnytin maailmaan ilman häntä.

Sen jäänne on kuitenkin kytenyt jossain siellä ahdistuksen naapurissa. Tunne siitä, että on joskus tuntenut jotain suurta. Tunne siitä, että ahdistuksen laajetessa koko rintakehää puristavaksi pimeydeksi, on koko synkkyyden alkupiste se mustunut jäänne lupauksesta olla aina me. 

Me, me kaksi. Koko ajanhan me oltiin eroamassa, viikko sitten mun naamaan sylkäisit. Me? Nytkö me ollaan taas me? Ei, sillä sinä olit koko ajan eroamassa. Sinä ja vain sinä. Minä  puolestani kuulin vain ne sanat, kun kerroit miten mua rakastat. Sun lupauksen olla mun kanssa. Kuulin, kun kerroit mulle olevasi onnellinen. Kuulinko väärin, vai enkö osannut kuunnella rivien välistä? Se olit sinä ja vain sinä. Minä puolestani ymmärsin, ettei me ikinä edes oltu me. Sinun mielestäsi. 

Mikä siinä miehessä on niin ihmeellistä, kysyi minulta elämäni tärkein totuutentorvi jo pari vuotta sitten. En osannut vastata. En pari vuotta sitten, enkä nytkään. Olen palannut kysymykseen aina uudestaan ja uudestaan keksimättä yhtäkään ainoaa vastausta. 

Ennen eroa ja ennen sitä totuutta erosta osasin vastata. Osasin kertoa miksi ärsyttävimmistäkin tavoista ja riidoista huolimatta hän oli ihmeellinen. Miksi valitsin hänet aina uudelleen ja uudelleen valintaani edes kyseenalaistamatta. Kuvitelma kyseisen ihmisen olemassaolosta pysyi ehkä päässäni vielä pitkään sekä kuvitelma siitä, että hän niitä asioita vielä tänäkin päivänä olisi. 

Vain viikossa tuo kuvitelma hajosi. Ilman vaaleanpunaisia laseja hän ei ollut mitään niistä asioista, mitä lasien läpi joskus näin. Ei mitään niistä asioista, joita hänelle pienille lapuille kirjoitin ylös. Hän ei ikinä valinnut minua. Ei silloin, eikä nyt. Ikävä häntä kohtaan jota ei sittenkään enää ole, haihtui pois. Näin ja tutustuin häneen uudelleen ja vastaan nyt kysymykseen: ei mitään - kuten ei minussakaan ollut hänelle. 

Ja jokin, se viimeinen, osa kuoli silloin. 

Tänään on yhdeksäs lokakuuta. On sittenkin hyvin erityinen päivä. Ovikello soi. Avaan ensimmäistä kertaa oven kokonaan auki, eikä hänkään yritä piiloutua sen taakse. Hän astuu sisään sulkien oven perässään. Tervehtii lapsiaan, kaikkia kolmea. Vaihdetaan keskenämme lauseita ja nauretaankin taas jollekin. Ja mä en tuntenut mitään.

Yhteinen vanhemmuus

On kulunut viikko. Viikko siitä, kun päätimme olla ne kaksi vanhempaa lapsillemme. Ilman vihaa ja riitaa. Sovintoa ei tullut. Hänellä on oma tarina, mulla oma. Mitä väliä, oli ehkä todettava tuntien päästä, kun lauseet loppuivat kesken ja toistivat itseään.  Kyyneleet olivat kuivuneet poskille ja huudon sijaan suut vääntyi tahtomatta hymyyn. Ei enää mitään väliä. 

Riita ei ratkea, mutta sen voisi silti lopettaa. 

Kaikki on taas kuten ennenkin. 

Mutta.

Uusi arki toisen vanhemman tukena on ehkä alku vihdoin sille oikeasti toimivalle arjelle. Koska vaihtoehtoja on vain kaksi - tehdä kaikesta vaikeaa, tai sitten helppoa, on vihdoin kokeiltava sitä jälkimmäistäkin vaihtoehtoa ja ehkä lopulta yllättyä siitä, että eroperhekin voi olla ihan toimiva perhe. Ei ehkä sitä, mitä toisillemme joskus luvattiin, mutta jonkinlainen kompromissi siitä, miten pelastaa pahasti pieleen mennyt vanhemmuus. 

Kaikki on kuten ennenkin. Tiedän hänen työaikansa ja osaan odottaa häntä kotiin tiettynä kellonaikana. Minun kotiini.

Suoriudun päivästä lasten kanssa, kuten aina. Paremmin, sillä tiedän, ettei mun tarvitse jaksaa päivää yksin. Ei enää jokaista päivää.

Olen siivonnut kodin, huolehtinut lapsista, ulkoilut heidän kanssaan, tehnyt ruokaa. Olen valmistautunut siihen, että kohta vanhempia on kaksi ja he saavat viettää aikaa lastensa kanssa. Jokainen lapsi saa vähän kaipaamaansa huomiota meiltä kummaltakin. 

Mutta. Ovelta kuuluva ääni ei ole avaimen kilahdus. Ovikellon soidessa avaan oven ja tiedän sen jälkeen paikkani. Mikään ei ole kuten ennen. Olen vain varjo entisestä oman kotini seinillä.

Kukaan ei huokaile työpäivän rankkuutta. Mitä se minulle enää kuuluisikaan. Ei vaihdeta kuulumisia. En kerro mitä olen lasten kanssa tänään tehnyt, eikä hän kysele. Hän on vain auttamassa, viettämässä aikaa lasten kanssa ja tutustumassa Vilhoon. Perheen jo kerran hylännyt jäsen yrittämässä sovitella syntejään. 

Saan seurata sivusta sitä, minkä jo menetin. Saan elää perhe-elämää, mutta vain sivuroolissa. Saan nähdä lapsiemme olevan hetki hetkeltä onnellisempia sen onnellisuuden saavuttamatta kuitenkaan koskaan minua.

Vaikka sotakirveen hautaaminen kevensi omaa oloa aavistuksen, on valheessa eläminen ollut aivan uudenlainen tuska. Tunnen menettäväni jotain, josta en edes tiedä mitään. Voinko edes ikävöidä sitä, mitä minulla ei ole ollutkaan? 

Saan nähdä, miten hyvin kaikki tänä päivänä olisi, jos sille olisi vain annettu mahdollisuus. Kiitos, hän sanoo ennen kuin astuu ovesta ulos. Kiitos mistä? Kiitos, että saat olla se joka sinun kuului jo pari vuotta sitten olla? 

Olisitpa ollut.

Perheen rikkoutumisesta aiheutunut suru ei ehkä olekaan mitään siihen verrattuna, kun siitä rikotusta halutaan vain kolme neljästä takaisin. Miksei hän taaskaan valinnut myös minua?