Tänä vuonna äitienpäiväni alkoi jo edellisiltana valmistellessani keittiön tasoille valmiiksi kahvinpurut, tarjottimen ja päiväkodista perjantaina mukaan saamani lahjapussit. On ensimmäinen äitienpäivä eron jälkeen, kun aamukahvit keittäisi joku muu kuin minä itse. Jo hyvissä ajoin lapseni kyselivät minulta mitä haluaisin aamupalaksi, sillä he lupasivat sen minulle äitienpäivänä myös tarjoilla.
Mietin uudestaan silloin vasta muutamia kuukausia sitten huvittuneesti heittämääni pohdintaa, olenko tyhmä vai tyhmä tehdessäni isänpäivänä aamupalaa lastemme kanssa miehelle, joka jätti perheensä ja minut raskaana siihen tilanteeseen. Vähintäänkin tuplasti tyhmä, on tänään muiston mukana saapunut vastaus, joka ei kuitenkaan juurikaan kirvellä missään, vaan lähinnä huvittaa entistä enemmän. Idiootti suorastaan.
Aamupalatarjotin saapui sänkyyn kuusi vuotiaan itsensä kantamana ja valmistamana. Se sisälsi laimeaksi keitettyä kahvia, eiliseltä illalta keittiön tasolle unohtamani pepsi maxin jämät ja kaksi ruisleipää. Voisiko olla parempaa? Loppujen lopuksi meillä kaikilla oli aamupala piknik sängyssäni.
Päiväkodissa tehdyt askartelut olivat tietysti myös upeita. Näin äitinä oli vaikea päättää oliko ne itse askartelut, vai se into ja malttamattomuus lapsien silmissä se paras lahja. Vastaus tähänkin pohdintaan saapui kuin itsestään. Kaikkien paras äitienpäivälahja on oma lapsi, totesi tuleva eskarilainen ojentaessaan vaatimattomasti kultakehyksisen kuvan itsestään. Keskimmäisen tekemä kylvöalusta päätyi suurimmaksi osaksi parempiin suihin, mutta lattialta pelastetut siemenet kylvin melko pessimistisenä odottamaan samaa kohtaloa, mitä suurin osa huonekasveistani kokevat.
Tänäkin äitienpäivänä voisin takertua siihen, miten moni asia voisi olla ja on joskus ollut paremmin. Sekin olisi ihan okei, jos siltä tuntuisi. On täysin okei tuntea pettymystä siitä, kun joutuu keittämään itse omat aamukahvit, tai ei saanut hyvää äitienpäivätoivotusta puolisolta. Sekin on okei, jos tuntee pelkkää kateutta ja katkeruutta somen näyttäytyessä julkisena kiiltokuva-albumina.
Tänäkin vuonna toivon äitienpäivän eroavan jotenkin arjesta. Siihen ei tarvita toista vanhempaa, tai edes lahjoja. Ei nyt eikä ennenkään tarvinnut. Siihen riitti tänä vuonna se, että aamulla joku muisti päivän erityisyyden ja sain viettää sen tavallisesti, ilman tapaamissopimusten määrittämää aikaa.
Tänä vuonna äitiyden muottiin kasvaminen on eronnut muista vuosista erityisesti. Muotti on enää kuin paperimuffinsivuoka, johon leipominen joko onnistuu pelkällä tuurilla, tai leviää pellille. Maku on kuitenkin sama. Enää en vertaa itseäni muihin, eikä vanhemmuuteni mittari ole täysimetetty vauva, tai säännölliset arkiruokailut. Tähän tulokseen päätymiseen on liittynyt vahvasti havainnointini siitä, että yrityksistä huolimatta en yksin pysty siihen mitä oletetaan ja oma jaksaminen arjessa on jopa kaikista tärkeintä.
Kun ei enää soimaa itseä, tai tunne tarvetta ylittää omia voimavarojaan, tulee muiden suusta joko epäsuorasti rivien välistä, tai suoraan kaunistellusti huolen taakse esiteltynä muistutus siitä, että paremminkin voisi olla. Voisi, mutta sen asian sanomisen voisi silloin myös osata kohdistaa oikeaan henkilöön. Itse jatkan silti edelleen hiljaa nyökyttelyä kuunnellessani moitteita, mutta tiedän hiljaisen nyökyttelyni ansiosta myös niiden sanojen soljuvan toisesta korvasta suoraan ulos.
Se helpottuu sitten, kun lapset kasvaa ja osaavat itse huomioida äitienpäivänä, oli lohtulause jota sain kuulla edelliset kaksi äitienpäivää. Vaikkei tuo lause siinä hetkessä lohduttanut yhtään, on ärsyttävän kiva huomata senkin pitävän paikkansa. Se jokin kipeä osa äitienpäivästä ei parane, mutta helpottuu.
On ensimmäinen äitienpäivä eron jälkeen, kun osaan olla iloinen ja onnellinen tästäkin päivästä.
