Meidän päivä #2

Trilogian toinen osa on siis päiväkotipäivä. Isommat kaksi ovat tällöin klo 9-15.30 välisen ajan hoidossa, isompi isojen ryhmässä, pienempi pienten. Hoitoaikoja olen hionut vuoden verran ja vasta nyt koen, että nämä ajat ja päivät palvelevat meitä kaikkia parhaiten. Hoitopäiviä on viikossa neljä, sillä parittoman viikonlopun perjantait ennen isälle menoa ja parillisten viikkojen maanantai isältäpaluun jälkeen, ovat vapaapäiviä. 

Aamu

Kello on 6.58 kun nousen nuorimman perässä. Annan vettä, laitan lastenohjelmia. Vessassa käydessä muistan pesukoneeseen jääneet pyykit, jotka pitäisi kahden tunnin sisällä saada puettua päälle päiväkotiin. Käyn ne läpi ja laitan kuivauksen päälle. Keitän kahvia.

Aamutoimet olen aikatauluttanut siten, että klo 7.30-8.00 välinen aika on syömiselle ja 8.00-8.30 pukemiselle. En ole itsekään aamuihmisiä. Kahvikupin kanssa norkoiluun ajoitan itselleni armollisesti ensimmäisen puolituntisen. Klo 8.45 on toivottavasti ulkovaatteet päällä, tai näin kesäaikaan lähdetään laittamaan kenkiä jalkaan.

Tänään kello 7.35 istuvat kaikki aamupalapöydässä. Monen syömiskehoituksen myötä tasalta on viimeinenkin saanut syötyä. Tällä aikaa pakkaan päiväkotireput ja laitan tarvittavat vaatteet valmiiksi. Pukemiseen varattu puolituntinen menee minuutilla yli, kunnes omatoimiseksi opetteleva kolmevuotiaskin on vihdoin saanut puettua. Pukemisen aikana siivoan keittiön aamupalan jäljiltä ja laitan tiskikoneen päälle.

Kello 8.49 astumme ovesta ulos. Parin sadan metrin matkaan saamme kulumaan kymmenen minuuttia ja rajoituksista johtuen vilkutamme retkelle menijälle ja käännymmekin pihasta jo viittä yli kotiin päin.

Kotona viivymme vain hetken. Sen verran, että taapero ehtii tylsistyä ja itse vielä laittaa aamulta paikkoja kuntoon. Puistoon on tarkoitus lähteä kymmenen maissa.

Aamupäivä 

Lähipuistossa kello vierähtää puolellatoista tunnilla eteenpäin. Lounasajan lähestyessä ja päiväunien toiveessa lähdemme kotiin, jossa lounas on jo kahdeltatoista syöty. Keittiön siivoamisen, tiskikoneen tyhjentämisen sekä täyttämisen jälkeen alkaa neuvottelu päiväunista. Oikeastaan neuvottelu on aika yksipuolista, sillä itse päiväunille menijä ei korviansa hetkauta eikä osoita eleelläkään olevansa väsynyt.

Päivä 

Kello 12.30 luovun helpon nukutuksen suhteen ja kärrään vaunut ovesta ulos löntystäen itse perässä. Kymmenen minuutin kärräilyn jälkeen huomaan ilokseni Vilhon nukahtaneen tällä kertaa nopeasti ja käännyn pikapikaa takaisin kotia kohti. Liian pitkään liikkeessä pysyminen tarkoittaisi välitöntä heräämistä liikkeen lakattua, joten kotiin palattua siirrän vaunut parvekkeelle ja saan myös siten hetken omaa aikaa.

Oman ajan käytän vain itseeni. Olen oppinut olla tekemättä mitään, tai tehdä niitä asioita joita haluan tehdä ilman kenenkään helmoissa roikkumista. Siivous ei näihin kuulu. Tällä kertaa ajallani teen perusteellisen kotijumpan, johon meneekin puolet päiväuniin kuluneesta ajasta. Kello on 14.10, kun istahdan alas odottamaan Vilhon heräämistä.

15.20 aika hakea isommat päiväkodista. Vilho vielä nukkuu, mutta herää tietysti päiväkodin pihalla portin kilahdukseen. Päiväkodin pihalta jatkamme puistoon kuluttamaan loputkin energiat.

Iltapäivä

Kello viisi. Saavumme kotiin, laitan pikkukakkosen päälle ja jatkojalostan eilisen ruuan tälle päivälle. Katan pöydän ja laitan lapset syömään. Jo matkalla kotiin sovimme, että voisimme leipoa (taas) yhdessä. Korvapuustit oli tytön toive, joten lasten syödessä pyöräytän taikinan kohoamaan.

Kello 18.15 on pullataikina kohonnut. Lapset ajavat tuoliensa kanssa rallia keittiön saarekkeen ympärille. Ensimmäisen taikinanpuolikkaan leivon keskimmäisen kanssa, toisen vanhimman. Pienin hoitaa voin levityksen ylttämäänsä kulmaan ja varmistaa taikinan olevan sopivan makuista.

Pullat uuniin ja alkaa malttamaton odotus uuniluukun edessä. Itse puolestani käytän uunin ajastimen tahdittaman ajan keittiön siivoamiseen.

Vilkaisen taas kelloa varttia vaille seitsemän, kun viimeinenkin pellillinen on nostettu uunista ulos. Aika pukea yökkärit ja siivota leikit pois. Lasten touhutessa askareitaan pakkaan isommalle reppuun eväät valmiiksi huomiselle retkelle ja siivoan kotiinpaluusta räjähtäneen eteisen.

Ilta

Kello 19.40 syömme iltapalan. Pullaa, mitäs muutakaan.

Salkkarin lopetustunnarin soidessa ohjaan lapset kylppärin suuntaan hammaspesulle ja melkein ajallaan istun jälleen kerrossängyn vuodelaatikossa.

21.00 olen siirtynyt vuodelaatikosta sohvalle. Vain pienin heistä on unessa, keskimmäistä saan vielä ohjata aina uudestaan nukkumaan janon, vessähädän, tai salaa mun sänkyyn juoksemisen jälkeen. Ennusmerkit illan päättymiselle on huonot; kummatkin odottaa, että noin tunnin sisällä siirryn omaan sänkyyn, jolloin he sinne ryntäävät myöskin.

...ja oikeassa olin. Ilta päättyy siten, että pojat heräävät toinen toisensa itkuun ja kymmenen maissa ollaan nukkumassa.

Tämä oli siis torstaipäivä. Isoin ja selkein ero isompien päiväkotipäivään ja vapaapäivään on se, että päivät kuluttavat mua vanhempana täysin eritavalla ja ehkä niin, miten en edes itse ole huomannut. Kun kaikki lapset ovat aamusta iltaan (ja yölläkin) mun holhottavana, on päivät toki uuvuttavampia siten, että koko ajan joku vaatii jotain. Ei ole taukoa (paitsi jos sattuu olemaan kotiapu), mutta osaan eritavalla vetäytyä tilanteesta pitkin päivään ja ottaa oman taukoni. Oli se sitten niinkin pientä kuin vessareissu ovi kiinni, puistokahvit, tai pikkukakkosen aikaan sometus.

Sitten taas isompien ollessa päiväkodissa ei enää vauvavuoden ohitettua ole suurta muutosta arkirutiineihin. Kymmenen aikaan puisto, päivällä ja/tai iltapäivällä vielä ulkoilu. Aamupala, lounas jne. Ainoastaan Vilhon päiväunien mahdollistama aika on se aika, mikä tuo päiviin jonkinlaisen paussin. Tuo aika tulee ehkä niin tarpeeseen, etten osaa kuin vain olla. Joskus jopa tylsistyä. Päiväuniajan jälkeen on yleensä heti aika, jolloin haen isommat päiväkodista ja ilta senkin vuoksi sujuu todella tiiviisti koko ajan tehden ja touhuten lasten kanssa jotain. Ovathan he olleet päivän poissa. Vilhon kanssa touhuttu aamupäivä ja kaikkien kanssa touhuttu iltapäivä uuvuttaa mut kuitenkin päiväunitauosta huolimatta nopeammin, mitä vapaapäivä päiväkodista tekee. Tai ainakaan illalla ei jaksa enää mitään.

Päivät ovat toki aina erilaisia. Joskus lapset tappelee keskenään, joskus mulla on paha olla, joskus kaikki on hyvällä tuulella. Harvoin on oikeasti sujuvia päiviä, jolloin konflikteja ei olisi ollenkaan. Sekä päiväkoti että kotona olo lisäävät osaltaan tilanteita, joissa eripuraa syntyy. Päiväkotiaamut ovat hankalia ja siirtymätilanteita täynnä. Vapaapäivät ovat pitkiä, tylsistymistä ja riitaa keskenään.

Ehkä sekoitus kumpaakin pitää arjen raiteillaan. Tasaista, tylsää, mutta turvallista.

Meidän päivä #1

Päiväkotiarki alkoi, mutta silti tuntuu, ettei aikaa jää vieläkään mihinkään. Toisaalta ehkä aika, jota ei ennen ollut, kuluu nyt vain sekä henkiseen että fyysiseen rentoutumiseen. Päiväkoti on omassa arjessa helpotuksista suurin, muttei poista 24/7 olevaa vastuuta vähintään yhdestä lapsesta. Kuitenkin tämän nuorimmaisen päiväuniaika on korvaamaton 2-3h pituinen aika, josta jouduin luopumaan korona-aikana kaikkien ollessa kotona. 

Viikko sitä entistä melko normaalia arkea takana. Mikä muuttui, mikä helpottui, vai helpottuiko? Niitä pohtiessa ajattelinkin tämän viikon aikana listata my day -tyyliin noin tunti tunnilta päivän tekemiset. Tämä viikko valikoitui siksikin, koska viikkoon mahtuu sopivasti kolme hyvin paljon toisistaan eroavaa päivää. 

Aloitetan siis pahimmalla, eli maanantai parittoman viikonlopun jälkeen. Tämä on eilisestä isältäpaluusta johtuen aina myös vapaapäivä päiväkodista. 

Aamu

Klo 7.32 on noustava pienimmän perässä, joka on noussut sängystä vaatien oven avaamista. Keskimmäinen taisi puoli tuntia sitten kertoa olevansa nälkäinen. Vai näinkö unta? Siinä hän kuitenkin nukkuu edelleen. Laitan lastenohjelmia, annan pienimmälle vettä ja palaan sänkyyn makoilemaan. 

Siitä alle puolessa tunnissa ovat kaikki hereillä. Nousen antamaan pojille banaaninpuolikkaat ja pyydän vanhinta keittämään kahvia. 

Klo 8.38 otan aamupalan uunista. Siitä alkaa noin kymmenen minuutin nälkähuuto, kun piirakat ovat liian kuumia syötäväksi. Kuitenkin kymmentä yli on viimeinenkin nälkäkiukku taltutettu ja alkaa muut aamutoimet; pukeminen, hammaspesu ja ulosmenemisen suunnittelu.

Aamupäivä 

Klo 10.06 tällä välillä viikkasin koneellisen pyykkiä kaappiin, puettiin, laittauduin, laitoin uuden koneellisen pyykkiä pesuun ja siivosin keittiön aamupalan jäljiltä. Vartin yli  kymmenen oli ulkovaatteet levitetty lattialle ja ensimmäiset jalkaparit ulkohousuissa, kunnes huomasin vettä satavan kaatamalla. Se siitä sitten, keksitään jotain muuta.

Vartin yli 11 aloitan lounaan valmistuksen. Pikaisella kaappien läpikatsomisella päädyn tuttuun ja turvalliseen spagettiin. Lapset ovat siirtyneet omaan huoneeseen leikkimään, joten saan tehdä ruuan rauhassa. Loppua kohden leikit siirtyvät uhkaavasti keittiön ympäristöön jolloin apukokit vuorotellen käyvät hämmentämässä jo valmistunutta kastiketta ja siirtyvät siitä sulavasti pöydän ääreen tekemään jälleen uutta nälkäkuolemaa. Varttia vailla, luultavasti viime hetkellä, on ruuat lautasilla ja syöjät lautasten äärellä. 

12.08 on pöytä tyhjentynyt lapsista. Pöydän, lattian ja aterimien siivoamiseen kuluneen ajan aikana tomaattikastikkeesta putsattu vaipaton vaapero on aiheuttanut kakkarallin. Lähtöruutu komeili tällä(kin) kertaa lastenhuoneen matolla ja jarrutusjälkiä löytyi lastenhuone-olohuone väliltä useita.

Päivä 

Kello on tasan 13.00, kun istahdan sohvalle. Isommat siirtyivät tabletin kanssa Vilhon ulottuvilta pois ja päätän venyttää Vilhon päiväunia vielä puolella tunnilla, jotta puolelta saapuva kotiapu saisi napattua kaikki kolme kodin seinien ulkopuolelle. 

14.00 makaan parvekkeella auringon alla. On ensimmäinen kerta moneen kuukauteen, kun kaikki lapset ovat poissa ja saan jäädä itse omaan kotiin. Tätä jatkuu ainakin kymmentä vaille neljään saakka, kunnes ovikelloa rimputetaan malttamattomana.

Iltapäivä 

16.09 on ruoka jälleen katettu. Syöminen on suoritetaan tällä kertaa siistimmin, jolloin kello on 16.49 kun saavumme jo puiston pihaan tarkoituksena kuluttaa loppuaika ennen iltapuuhien alkamista. 

Kuitenkin jo kaksikymmentä yli neljä tuli kesken keinumisen kuuluisat nipat (lue: niskapaskat) ja puistoilu jäi lyhyeksi. Lennokkaan lähdön - puolivälissä matkaa unohtuneiden hiekkalelujen hakemisen, sekä päästä varpaisiin suoritetun pesun jälkeen kello oli puoli viisi, kun lapset olivat jo pikkukakkosen parissa.

Klo 18-19 väli on kaikista tuskaisin. Pitäisi alkaa jo rauhoittua iltapuuhiin, mutta pitäisi myös keksiä loputkin energiavarat kuluttavaa tekemistä. Yleensä - ja lopulta tälläkin kertaa, tämä päättyy vain kaikkien kolmen huutoon ja riehumiseen. Kuitenkin ensimmäinen puolituntinen tuosta kului keksejä leipoen ja vain puoli tuntia jäi aikaa kerätä mustelmia toisiltaan. Tuon ajan käytän tältä päivältä ottamieni kuvien muokkaamiseen.

Ilta

Kymmentä vaille seitsemän syödään iltapala ja katsotaan muumeja. Puoli tuntia kestävän loppurutistuksen aikana ennen hammaspesua höpötellään ja hassutellaan. Hammaspesulla ollaan varttia vaille kahdeksan sekä lyhyen tutin etsinnän jälkeen sängyssä jo muutamaa minuuttia vaille.

Kello 20.20 istun kerrossängyn vuodelaatikossa. Kaksi varmaa unista tuhisijaa, yksi hieman epävarma tapaus yläsängyssä. Epäily nukahtamisesta osui oikeaan, sillä ensimmäisen äänikirjan loppuessa yläsängyssä kajahtaa joka ilta kerran, tai kaksi toistuva "toinen satu" -pyyntö. 

Siirryn sohvalle. Kirjoitan ja siirrän muistioon kirjoittamani tekstin tänne, lisään kuvat. Telkkari pauhaa taustalla vaikken sitä ikinä katso. Selaan kännykkääni loppuajan. 

Kello 22.05 Siirryn sänkyyn heti sen jälkeen, kun nuorin heräsi etsimään tuttia. Kuitenkin pikainen tutinnosto ihme kyllä riitti uudelleen nukahtamiseen, mutta huutoon heränneenä mukaan tarttui silti yksi kolmesta sänkyyni. Selaan edelleen kännykkää, teen kauppalistaa, tai teen pilkkimiseen asti muuta turhaa. Luultavasti vasta tunnin päästä tästä laitan itselleni äänikirjan pyörimään ja käyn nukkumaan. 

Sumsummarum päivä ei ollut kamalista kamalin. Lapset viihtyivät hyvin keskenään ja aloittivat itsenäisesti leikit. Itkuisuus ikävää potevan esikoisen kanssa pysyi hallinnassa, vaikkei siltä tälläkään kertaa säästytty. Suurin helpotus oli ehdottomasti kotiavun käynti, joka sattui oikeastaan parhaaseen mahdolliseen aikaan. Parin tunnin ulkoilu oman ulkoiluyrityksen lisäksi helpotti myös illan nukahtamista, mikä vaikuttaa aina suuresti seuraavan aamun kulkuun. Omaa aikaa jäi siis tänä iltana normaaliin verrattuna runsaasti, sillä pienin nukkui pitkästä aikaa sikeästi vuoteessaan liimautumatta heti illasta mun kainaloon sohvalle.

Yhteinen eroahdistus

Onko mitään ristiriitaisempaa tunnetta, minkä vanhemmuus meille antaa? 

Kunpa hän olisi aina pieni. Ihan vastasyntynyt. Toisaalta kasvaisipa hän pian, jotta saisin nähdä millainen tyyppi hän onkaan. Kumpaa toivoa enemmän? 

Mutta oikeastaan paras ikä on aina tänään. Joskus se tänään oli se päivä, kun hän oppi kävelemään. Joskus se tulee olemaan ehkä se päivä, kun hän pyytää apua läksyjen tekoon. Tänään, se on vain tavallinen päivä hänen kanssaan. 

Kummalla meistä onkaan pahempi eroahdistus menossa?

Taaperolla, joka kirkuu mustasukkaisen vastalauseensa, kun jompi kumpi sisarista halaa äitiä. Vai ehkä äitillä, joka tuon mielestään vielä vauvansa syleilee huolellisesti varmistaakseen, että hän tietää syliä riittävän vielä hänellekin.

Taaperolla, joka kömpii omasta sängystään vain puoli tuntia nukuttamisen jälkeen takaisin äitin viereen sohvalle. Ehkä sittenkin äitillä, joka vastoin rutiineja nukuttaa vauvansa vielä syliin, eikä laske häntä siitä pois kunnes vasta mennessään itse nukkumaan.

Imetyksen lopetus tapahtui muutamia viikkoja sitten. Äidintahtinen vähentäminen, lapsentahtinen lopetus. Vielä joku aika sitten en malttanut odottaa synnytyssalissa alkaneen etapin päätöstä, mutta sen loppuessa astui tuttu haikeus kuvioon. Mutta kuten aina, jonkin asian päättyminen tuo jotain uutta tilalle. Jotkut asiat pysyy, tai muuttuvat vain vähän. Ruttuisen vastasyntyneen tilalla on meitä kaikkia hauskuuttava taapero, Imetyksen tilalla saman suuruinen hetki sylikkäin.

Haikeus on silti joka päivä läsnä. Mun viimeinen imetys, viimeinen vauva. 

Se viimeinen vauva, joka on kaikin tavoin niin täydellinen persoona, että haluaisi vain kaikkien näkevän ja kokevan sen saman. Tänään. Sen, miten aamulla saa herätä pienten jalkojen läpsytyksiin ja riemunkiljahduksiin. Miten saa nousta salamana heti perässä, kun kuulee tuolia siirrettävän ja jonkin kiipeävän kohti hedelmäkulhoa omatoimiselle aamiaiselle. Joku, joka voisi omin silmin nähdä, miten kasvot kurstistuvat uuden asian edessä. Tuntea, kun pienet sormet hapuavat turvaa ja läheisyyttä. 

Kaipaan edelleen sitä, että olisin saanut jakaa vauvavuoden jonkun kanssa. Ei ole ketään, joka olisi kanssani seurannut Vilhon kasvua päivä päivältä. On vain ihmisiä, jotka näkevät joskus. Kysyvät kuulumisia ja ehkä haluaisivat olla enemmän mukana mitä pystyvät. Ja niitä, jotka lähtivät.

Mun eroahdistus on pelkoa ja epätietoisuutta. Mitä sitten kun hän kasvaa? Mitä ajan kuluminen tuo tullessaan? Päättyykö joskus meidän yhteiset viikonloput? Saako toivoa itsekkäästi, ettei päättyisi ikinä? 

Äitienpäivä

Tämä äitienpäivä on vain kahden vanhemman allekirjoitus lastenvalvojalla tehdyllä paperilla. Itse keitetty kahvi vuoteeseen, itse kerätyt valkovuokot. Ei yhtään korttia, tai edes onnittelua lapsiltani. 

Katkeruus ja kateus nousee taas, kun selaan muiden äitienpäivää somessa. Silmieni edessä kuvia siitä, mikä on multa viety ikuisesti pois. On puoliso, lapset, kukat ja lahjat. Joku ajattelee, että niistäkö se äitienpäivä nyt sitten tehdään. Ei, mutta niistä suurin osa haaveilee.

Haaveilin oikeastaan jo monta vuotta takaperin. Ei se, että on puoliso tarkoita aina erityiskohtelua. Joku taas ajattelee, että onko se muka puolison tehtävä ottaa lasten äitiä huomioon. Ei tietenkään. Mutta jos haluaa näyttää arvostavansa ja välittävänsä, niin todellakin on.

Eristyiskohtelu ei tarkoita kalliita lahjoja, tai päivää prinsessana. Se on suttuisen näköinen kukkakimppu lasten kanssa yhdessä poimituista valkovuokoista, kahvi tai jopa kokonainen aamupala vuoteeseen, joku lasten kanssa tehty askartelu.

Tämä äitienpäivä on vielä edeltäjäänsäkin erikoisempi. Tämä päivä on vain paperilla tehty sopimus, sillä päivämäärä osui parittomalle viikonlopulle. Klo 12-18 välinen ajankohta, jonka sain pienen väännön kautta pidettyä kuten ollaan sovittu. Toki mun tapauksessa mun oikeus velvollisuus jatkuu klo 18 jälkeenkin.

Mun viides äitienpäivä. Päivääkään en vaihtaisi pois, kerroin Facebookin päivityksessä vuosina 2015 ja 2016. Tänä vuonna vaihtaisin päiviä, viikkoja ja ehkä jopa kuukausia pois. Joku osa äitiydessä on kadonnut, mitä en osaa löytää takaisin.


Jotkut arvet ovat liian syviä, osaa vuotaa vieläkin. Joku ennen palanut liekki on sammunut vastatuulessa.

Lapsiani kohtaan tunnen paljon. Paljon enemmän, kuin ennen. Itseäni kohtaan vain murto-osan siitä. Riittääkö äitiyteen pelkkä rakkaus lapsia kohtaan?

Äitiys on joskus isojakin uhrauksia. Eikä vain fyysisesti, vaikka raskausarvet ja menetetty ulkonäkö tuntuvat pitkään suurimmilta.

Joskus tunnen olevani pakotettu ajattelemaan, että äitiys on etuoikeus. Joskus olo on vain huijattu ja pakotettu. Joskus pelkästään onnellinen ja kiitollinen. Raskausarvet on yks hailee silloin, kun saa pitää omaa lasta sylissä ja nähdä hänen kasvavan.

Monesssa asiassa olen silti parempi. Osaan ottaa kehut niistä vastaan, enkä enää vähättele itseäni. Joskus "yh-mutsina" saan paljon ihmettelyä, päivittelyä, kehuja ja ylistystä. Oikeastaan ero kahden vanhemman ollessa kuvioissa on hiuksenhieno ja suurin osa erosta ei näy arjessa mitenkään. En koe olevani arjen sankari, vaan suorittaja. Kun on pakko ja ei ole vaihtoehtoja ovat ne asiat, mitkä muuttuivat.

Äidillinen rakkaus on suurta. Ilman lapsia ei ole enää oma itsensä ja rakastan sua -lause oman lapsen suusta korjaa lauseen menetetyn merkityksen.

"kaunis, iloinen, hyvä äiti, kiltti, auttava ja myös hoidat. Ja sä tykkäät niinku kukista, tykkäät kaikista. Annat jotain mitä me halutaan. Ihana." - Eevi

"meidän äiti." - Ilpo

Arjen pieniä

Iloja kai, tai ainakin jotain tavallisuudesta poikkeavia hetkiä. Kuten kaikkia pieniä kalenteriin kuuluvia juhlia, tätäkin vappua odotettiin ja laskettiin yhdessä öitä.

Meidän vappuun ei kuulu runsas juhliminen, mutta jotain pientä ja perinteikästä kyllä. Itsetehdyt munkit, foliopallot, koristeet ja vapunpäivänä piknik.

Foliopalloja oltiin jo kauan aikaa ihasteltu kauppareissujen yhteydessä. Piknikiä varten paikka suunniteltu. Munkkireseptikin löytyi valmiiksi kännykkään tallennettuna.

Äiti, tää vappu oli kyllä tosi tylsä, totesi lapsi pettyneenä vappuaaton iltana. Toisin kuin viime vuonna, sillä silloin hän kertoi tuon päivän olleet paras päivä ikinä. Serpentiinit unohtuivat kauppaan, kasvomaalauksien tekoon ei jäänyt aikaa, eikä foliopalloista selvinnyt kuin kaksi kolmesta ehjänä kotiin. Uuvuttavan kauppareissun jälkeinen tukahdutettu itku meinasi taas kihota silmiin. Miksi edes yritän?

Toisaalta liian korkeita odotuksia on meidän kaikkien madallettava. Pettymysten sietokyky kasvaa pakostakin. Kerrataan vielä mitä ollaan tehty ja mitä voidaan tehdä vielä seuraavana päivänä. Illemmalla mieli olikin jo muuttunut.

Piknik ei toteutunut suunnitellussa paikassa, mutta toteutui kuitenkin. Kaikilla oli kivaa, foliopalloista yksi kolmesta oli enää ehjänä ja kasvomaalaukset aiheutti hilpeyttä niin tekijässä, kuin maalauksien omaavissa lapsissa.

Korona-ajan mukaan mentävä tasaisen tylsä arki ilman suuria erikoisuuksia ei kokenut huimaa muutosta, mutta se pienikin erilainen tekeminen ja yleinen fiilis minkä pienet juhlat tekevät rikkovat edes hetkeksi sen tavallisuuden.

Erikoisuuksien jälkeen paluu tavalliseen, jossa ainoa lasten innolla ja mun kauhulla lasketut yöt johtavat parittomien viikkojen perjantaihin, menee joko hyvin, huonosti tai hyvin huonosti.