Kun isä otti lapsensa syliin

 

Annoin sulle mahdollisuuden ja pidin ovea normaalia kauemmin auki. Vain hieman pettyneenä suljin oven isompien lasteni perässä. Ja Vilhon edestä, joka jo tottuneena juoksi eteisestä pois. Katsoin vielä ovisilmästä egosi taistoa melko varmana siitä, että jo hissille päin kääntynyt selkäsi loittonesi oveltani. Ovikellon taas soidessa kutsuin Vilhon takaisin syliini ja tunsin poikani puolesta aavistuksen toivoa.

Enkä voinut olla hymyilemättä, kun nostit hänet syliisi. Enkä myöskään voinut olla ajattelematta, että sen siitä saa, kun oma poikasi sua pelkäsi ja ryntäsi järkyttyneenä takaisin syliini.

Kohtaaminen kasvotusten sitten reilu vuoteen ei tuntunut pahalta. Se oli tunneryöppy pelkoa, helpotusta, itsekkyyttä ja iloa.

Torstaina seisoin keskellä kirpputorin käytävää. Sydän, tai sen jäänne, oli jyskyttää kurkusta ulos ja sumensi hetkeksi kuuloaistin pois jättäen jälkeen vain vapinan, johon pelkäsin pyörtyväni. Ei, vaan eniten pelkäsin jääväni kiinni siitä, että oireilen taas ahdistuksella ja paniikilla julkisella paikalla. 

Pelkkä tieto siitä, että sä yrität mua tavoitella teki sen. Eikö muka yhtään tuntunut pahalta, kysyn itseltäni uudelleen. Jos ei nyt, entä silloin pari päivää sitten? Mitenkä sitten, jos tästä eteenpäin?

Silloin mä pyyhkäisin näytön yläreunassa näkyvän tekstin pois, mikä ilmoitti estetystä numerosta tulleesta viestistä. Jotain Vilhosta ja tapaamisista siinä luki. Puristin käsiäni lujaa yhteen, jotta vapina lakkaisi. Se on mitä on, toistelin uudelleen, kunnes rauhoituin jatkaakseni muiden silmissä normaalisti kirpputorikierrokseni loppuun.

Siitä hetkestä vain parin päivän päästä olen tilanteessa, jossa kipeitä asioita ei enää voi pyyhkäistä pois ja toistella perässä lohtulauseita. Tämä on lopun alkua, tai alkua uudelle. Mulle sitä ensimmäistä, sillä joudun aloittamaan taas uuden henkisen sodan itseäni vastaan ja joskus vilkuttamaan ovensuussa kaikille kolmelle. Vilholle se on sitä alkua uudelle.

Henkistä sotaa en käy vain minä. Omien sotiemme lopputuloksena on toivottavasti kyky puhaltaa yhteen hiileen roihauttamatta vihaa, tai katkeruutta.

Toimivan ja rutinoituneen arjen rikkominen tuntuu pahalta. Takauma puolentoista vuoden taakaa siitä, kun tilanne karkasi käsistä, on yhä liiankin hyvässä muistissa. Perheikävää poteva lapsi, isä, joka sulkee oven päivän päätteeksi entiseltä perheeltään ja äiti, joka jää paikkailemaan vauva kainalossa aiheutettua kaaosta. Sä pääset siitä pois ja mä jään, jouduin jo nyt muistuttamaan.

Tänään sä roikuit taas mun ovensuussa, etkä osannut sanoa hyvästejä luontevasti. Odotit kai poikaasi taas syliin, vaikkei hän uskaltanut sua lähestyä. 

Sen siitä saa.

Syyssuunnitelmia

Syksy on kaamosmasennuksen kultakausi. Mulle se on kuitenkin ehkä se vuodenajoista paras ja olen omana itsenäni parhaimmillani. Siinä missä pimeys ja kylmyys kadottaa halun olla koko päivän menossa, tuo se tilalle paljon muuta. Kuten kadonneet halun kaivaa sukkapuikot esiin ja selailla parhaimpia villasukkaohjeita. Tai järjestellä kaapit, konmarittaa ja asettaa itselleen taas uusia tehtäviä to do -listalle viime syksyisten listausten perään. Nyttemmin usein myös löydän itseni iltaisin kynttilän valossa sohvalta viltin alta tekemättä mitään minkään eteen ja koen, että se on ihan okei. 

Ja se onkin, ihan vaan siksi, kun on syksy.

Sitäpaitsi takana onkin ensimmäinen sohvanlepoon pakottanut syysflunssa. Sanoisin vuodelepoon, mutta sohva on paljon realistisempi, sillä lapset eivät tunne armoa. Varsinkaan se puolitoistavuotias taapero. Kun itse sairastaa, on siinä ohella hoidettava kuitenkin vähintään yksi lapsista kokoaikaisesti ja pyöriteltävä minimiarkea. Sairastelijoita oli itseni lisäksi kaksi kolmesta, joten lähes kaikki toiminta oli viime viikolta seis.

Tauko oli ehkä ihan tarpeen, sillä tekemistä olen tälle syksylle keksinyt päivät täyteen. Ainakin melkein. Vaikka syksy onkin itsestäni kivaa aikaa, on oltava taas rehellinen itselleen ja muistuteltava myös siitä ankeudesta. Muistuteltavaa löytyy esimerkiksi siitä, miten pimeitä illat pian olisivat jo kello neljän jälkeen, eikä ulkona märässä ja kylmässä viihtyisi taas kukaan. Myös siitä, miten pitkät nuo pimeät illat onkaan viettää sisätiloissa.

Ratkaisuksi etsin lapsille sopivaa harrastetoimintaa iltojen täytteeksi. Isoin alkoi harrastaa seurakunnan järjestämää metsämörri-kerhoa, joka samoilee metsässä luontoon tutustuen säästä riippumatta. Kyseisen puolitoista tuntia kestävän kerhon aikana puolestaan me poikien kanssa suuntaamme myöskin seurakunnan ylläpitämään liikuntakerhoon. Näiden kerhojen lisäksi kumpainenkin isommista harrastaa eri päivinä omissa ryhmissään sirkus&tanssia, joka antaa myös mahdollisuuden tarjota spessuaikaa sille, jonka jää mun kanssa (Vilhoa unohtamatta) odottelemaan ulkopuolelle.

Viikonpäivistä vain maanantait kokonaisuudessaan on parillisten viikonloppujen lisäksi vapaapäiviä. Vaikka arki tuntuu tällä kokoonpanolla suoritukselta, on se edeltäviin suoritettaviin ajanjaksoihin verrattuna parasta just nyt. Kiireinen aikataulu ja tekemisten puute on parasta lääkettä voimattomuuteen pitää kaikki tyytyväisinä, tai ylipäätänsä suoriutua päivästä toiseen. 

Päivät ja viikot vierii, eikä sen eteen ole tarvinnut kuin tehdä kivoja juttuja yhdessä ja erikseen.

Isompien ollessa päiväkodissa, on päivät Vilhon kanssa yleensä kaikkea muuta kuin ajan vierimistä tekemisten lomassa. Yksin aamukosteuden peittämässä maassa seisoskelu tylsistyvän, kovaa aktiviteettia vaativan taaperon kanssa on tympeää. Jokainen leikkipuisto koko kaupungissa tuntuu olevan tyhjillään. Ainoat ihmiset joita näkee, on niitä töihin kiirehtiviä aikuisia, tai pienten vauvojen kanssa lenkkeileviä äitejä. Edellämainittu ajanjakso on ohi ja ensimmäinen vasta edessäpäin.

Mieli haluaa jo siirtyä eteenpäin. Hain nuorimmaisellelin päivähoitopaikkaa tammikuulle, vaikka omat suunnitelmat kevään ja kesän osalta on tyhjillään. Silti, koen olevani hyvilläni saadessani vielä lykkiä keinuun vauhtia tunnin putkeen ja pysähdellä taaperon tahtiin jokaisen vesilätäkön kohdalla. 

Tämä syksy ja alkutalvi on viimeisiä hetkiä kotiäitinä ja päätin niistä hetkistä myös nauttia.