Introvertti, vai ahdistuksesta ja häpeästä yksin?

Olen hyvin vahvasti introvertteihin kuuluvaa ihmistyyppiä. Viihdyn yksin ja viihdyn kotona, tai paikoissa joissa tunnen oloni kotoisaksi. En kaipaa isoa kaveripiiriä, enkä jaksa ylläpitää ihmissuhteita. Olen huono ystävystymään ja tutustumaan uusiin ihmisiin, vaikka usein haluaisinkin asian olevan toisin. Ujous ja hiljaisuus ei tosiaankaan asiaa helpota. Usein olenkin saanut naureskelua hiljaisuudesta johtuen ja vaikka tarkoituksena ei ole ollut pahantahtoisesti ilkkua, on tilanne ollut itselle aina hirveä. Muutenkin sellaiset tutuksi käyneet "sanoisit säkin jotain" tai "hei, vitsi sä puhut hiljaa" -huomautukset on pahinta luokkaa, mitä voi minulle sanoa. Sen lisäksi puhelimeen vastaaminen ja puhelujen soittaminen on aina ahdistavaa. Silloin kun itse soitan puhelun, on kyse jostain tosi tärkeästä, tai muuten akuutista hädästä. Kaiken asioinnin hoidan netin kautta, viestitse, tai sähköpostilla niin pitkälle kuin se on mahdollista.

Viime päivinä olen huomannut ahdistuvani entistä enemmän kaikista yhteydenotoista. Suurin osa, varsinkin koko lähipiiri tietää tämän nykyisen elämäntilanteeni ja ymmärrettävästi herää huoli ja sitä myötä kyselyt voinnista ja kuulumisista tasaisin väliajoin. Vaikka olen kiitollinen enkä todellakaan pahastu kyselyistä, koen kaiken tällä hetkellä todella raskaaksi. Miten voit? No, mitä siihen vastaamaan? Ihan jees? En mä voi ihan jees. Huonosti sujuu? No, ei nyt ihan niinkään, on hyviä ja huonoja päiviä. Helpoin olisi ehkä vastata, että mitä mulle tänään kuuluu. Mutta sitten toisaalta aamulla olen voinut romahtaa pariksi tunniksi täysin, kun taas illalla olen normaali itseni. Mitäpä siis siihenkään sitten vastaamaan, vaihtelevasti? En tosiaan tiedä itsekään mitä mulle kuuluu, tai miten mä voin.

Olenkin siis vetäytynyt nyt vieläkin enemmän vain omiin oloihin. En kaipaa edes oman perheeni seuraa. Välillä ahdistun jopa lastenkin seurasta, mutta en millään haluaisi heistä luopua esim. viikonlopuiksi. Lasten päiväuniaika ja nukkumaanmeno jälkeinen aika on nyt tuntunut äärimmäisen tärkeältä, vaikken mitään järkevää ikinä teekään. Eikä tarvitsekaan. Luonani käy myös lapsiperheiden kotipalvelun työntekijä, joka on nyt parina kertana tullut lasten päiväuniaikaan heitä hoitamaan, jolloin olen itse päässyt yksin pois kotoa. Parin tunnin reissu kaverille kahville, tai itsenäinen kirpputorin kiertäminen on olleet parasta lääkettä. Sen lisäksi ihan vain ajatukset muualle vievät reissut jonnekin, Ikeaan, kaupoille, sukulaisille, joissa ei sanallakaan jauheta mun kuulumisia, tai tilannetta ylipäätään on iso voimavara.

Perhekahvilassa käyn myös, eikä kukaan siellä tiedä yksin odotuksesta. Sinne menen lähinnä juomaan kahvia lasten riehuessa akkuja tyhjäksi ja saan sen pari tuntia vain olla. Keskusteluihin osallistun kyllä, jos on aihetta, mutta muuten en sielläkään mitenkään kaipaa ihmiskontaktia tai hakeudu itse jutustelemaan. Vaikken pahastuisi jos sieltä sattuisi joku samanhenkinen löytymään, mutta nuorena äitinä olen muiden kanssa eri elämäntilanteessa ja sellaista yhteistä säveltä ei toistaiseksi ole löytynyt. Kun keskustelu käy lähellä isiä tai miehiä, alkaa ahdistus ja häpeä nousemaan. Pelkään sitä hetkeä, kun minulta kysytään mitä mieheni tekee työkseen, tai muuta vastaavaa. Tekisi mieli esittäytyä jokaiselle tuntemattomalle heti kättelyssä eronneena yksinodottaja, jotta ei tarvitsisi ahdistua aina miettien, missä kohtaa asia tulee ilmi.

Yriti aluksi myös verkostoitua yksin odottajien kanssa WhatsApp-ryhmän kautta. En kuitenkaan tuntenut kuuluvani siihenkään porukkaan, koska kaikki muut tuntuivat olevat ihan sinut yksin odottamisen kanssa. Ehkä elin niin kriisissä, että en osannut keskittyä itse vauvan odottamiseen, joten poistuin ryhmästä aika pian. Pelkkä ajatus kaverisuhteesta äidin kanssa, jolla on minulta viety onni olemassa, eli ehjä perhe, tuntuu ihan mahdottoman ahdistavalta. Pelkkä isien ja äitien näkeminen lapsen kanssa leikkipuistossa on kuin suolaa haavoille. Toisaalta kaverisuhteen ylläpitäminenkin jo ahdistaa ajatuksen tasolla kaiken tämän päälle. En siis kaipaa ketään, mutta silti tunnen olevani välillä ihan liian yksin.

Introverttiys kyllä rajoittaa tietyllä tapaa tätä nykyistä tilannetta, mutta suurin rajoittava tekijä kaikissa sosiaalisissa tilanteissa on ahdistuksen lisäksi häpeä. Totta kai jokainen vauvauutisen kuultua olettaa, että iskä on kuvioissa. Onhan lapsetkin vielä pieniä muutenkin. Häpeän niin paljon sanoa, että mies otti ja jätti, odotan yksin. Häpeän olla jätetty, häpeän sitä, että minulla ei ole ketään. Häpeän eroperhettä. Häpeän keskustella omasta tilanteesta, häpeän kohdata ihmisiä, jotka tilanteeni tietää. Niin perhettä kuin tuntemattomiakin. Häpeä on niin voimakas tunne, että se tuntuu fyysisenä kipuna ja poltteena. Raskaus tekee tästä häpeästä ihan ylitsepääsemättömän.

Kuka jättää raskaana olevan vaimonsa? Hänen kuuluisi tuntea häpeää, ei mun, mutta ainoa asia mitä ajattelen on, että mun täytyi olla tosi riittämätön, että näin kävi. Ja se mua niin paljon hävettää.