Isänpäivä eron keskellä

Tänään on taas päivä, jolloin erityisesti toivoisin asioiden olevan toisin.

Tänä aamuna jompi kumpi lapsista tulisi herättämään ja hiipisimme hiljaa pois makuuhuoneesta ja jäisit nukkumaan. Laittaisin aamupalapöydän valmiiksi samanlailla, kuin sinä teit melkein jokaisena aamuna, kun annoit minun väsyneenä nukkua pitkään. Kiitos siitä. Vaaleaa leipää, keitettyjä kananmunia, juustoa, leikkelettä ja sinulle erityisesti salaattia leivän päälle. Kahvia mustana ja appelsiinituoremehua. Tulisimme herättämään sinut. Poika luultavasti toistelisi vasta oppimaansa "isiä" ja tyttö laulaisi jo hienosti onnittelulaulun kanssani. Tyttö antaisi sinulle kerhossa tekemänsä lahjan ja kertoisi miten on sen tehnyt, vähän änkyttäen, koska niin hän tekee innostuessaan. Sen lisäksi olisimme yhdessä tehneet lasten kanssa kortin ja lahjan. Osallistuisin kortin ja lahjan tekoon kiitoksena sinulle siitä, että sinä olet just lasteni isä. Paras isä, vaikka sitä aina epäilitkin.

Tänä aamuna heräsin ensin. Hetken päästä poika hakeutui kainalooni ja sylittelimme hetken onnellisena. Laitoin lastenohjelmat pyörimään tytön herätessä niitä seuraamaan. Hetken päästä nousin laittamaan aamupalaa lapsille ja keitin kahvin itselleni. Teimme isänpäiväiväkortit isäpuolelleni, taatalle, kiitoksena isän ja isoisän roolista minun ja lasteni elämässä. Vietämme isänpäivän mummilla ja taatalla. Yhdessä emme tee mitään lasten isälle, koska olen menettänyt arvostukseni häntä kohtaan. Tytön kerhorepussa odottaa isälle tehty kortti ja lahja, mutta en tiedä milloin hän ne pääsee isälleen ojentamaan. Hän ei onneksi hirveästi ymmärrä koko päivästä. Kerhotädin kysyessä vaivihkaa saako lapsi tehdä isälleen kortin ja onko isä kuvioissa vastasin, että ehdottomasti saa, vaikka meillä onkin tässä erotilanne päällä. Innoissaan hän kerhosta saapuessaan kertoi askartelustaan ja lahjan antaminen on varmasti tärkeää hänelle, eikä hän välitä varmasti myöskään antaa lahjaa myöhässä. Laitoin lahjan hyvään talteen ja muistuttelin tyttöä sen antamisesta sitten myöhemmin.

Äitinä tuntuu hirveältä lohduttaa omaa pientä tyttöäni, kun hän itkee lohduttomasti ja kysyy, miksi iskä lähti pois. Kysyy, miksi iskä ei rakasta enää äitiä. Aluksi tuntui hirveältä, kun tyttö itki ikävää enkä osannut aina lohduttaa. Nyt tuntuu ehkä vielä hirveämmältä se, että iskää ei enää oikeastaan ikävöidä. Ei ainakaan ensimmäiseksi, kuten aina ennen, koska nyt tuon ikävän tilalla on mummi. Silti isi on pienelle tytölle hyvin rakas.

Poika ei hirveästi ymmärrä, ei ikävää eikä ajankulkua muutenkaan. Hän tietää, että isi on isi, mutta siinäpä se. Isin lähtö ei häneen ole hirveästi vaikuttanut mitenkään, paitsi että mummi on erityisen rakas.

Mutta voihan vauva, tuo pienin poika, vielä mahassa. Hän kuulee vain meidät, ei opi tuntemaan isin ääntä, sormien rummutusta vatsan päällä, kuten hänen sisarensa saivat tuntea. Hän ei kiinny isiin aluksi, hän ei tiedä kuka isi edes on. Se on vain yksi syli niistä monista, joka hetken pitää sylissä ja lopulta antaa pois takaisin äidille. Vauvalle opetetaan kuka isi on, että hän on jotain suurempaa kuin vain joku. Mutta onko hän sitä vauvan mielestä? Isi ei näe hänen syntymää, et hänen jokapäiväistä kehitystä, ensiaskelia, sanoja.. koska isi halusi niin. 

Me tarvitsimme isiä kaikki, koska yksin olen vain puolikas, perheestämme puuttuu yksi tärkein. Yritän kahden edestä, yritän täyttää sen isin kokoisen kolon, mutta en vielä osaa, enkä pysty ikinä iskää korvaamaan. Eikä mun täydykään, koska onhan heillä onneksi isi. Rakas isi.