Jos rakastaa, ei voi unohtaa

Tai siis voiko? Ja milloin sekin tapahtuu? Miten se voi olla niin, että toinen meistä jättää yli kahdeksan vuotta taakseen hymyillen ja iloiten, kun taas toinen meistä ei edisty siinä ollenkaan?

Sen tiedän, että se rakkaus sitä kohtaan mikä hän on nyt, on kuollut ja kuopattu. Häneen en ole ikinä rakastunut, koska se on sen rakastamani ihmisen irvikuva. Sen tilalla on inho. Viha on edelleen vahva sana, mutta vihan tunteet hyvin vahvasti kuitenkin. Sen taas olen hyväksynyt, että ensirakkaus ja suurin rakkaus ei kuole koskaan. Mutta se on vain sitä kohtaan, mikä hän joskus oli. Silloin kun häneen rakastuin.

Tunnen itseni henkisesti hyvin sairaaksi, kun en pysty edes pitämään hänen numeroaan kännykässäni. Jos pystyn hetkeksi, niin hän on vain nimikirjain, ei kokonimi tai lempinimi. Jopa se yksi kirjain välillä ahdistaa liikaa ja joudun poistamaan jälleen koko yhteystiedon. Kun joudun välillä pakostakin täyttämään hänen numeroa lasten papereihin, kirjoitan sen äkkiä ja yritän sulkea kaiken pois mielestäni, etten muista pian numeroa ulkoa. En ikinä ole muistanut, mutta pelkään, että se kymmennumeroinen sarja jäisi yhtäkkiä mieleeni.

En ole nähnyt häntä viiteen kuukauteen. En oikeastaan muista miltä hän näyttää, tai kuulostaa. Pelkään, että vahingossa häneen törmään ja taas muistan.

Olen jo muutaman viikon pystynyt kertomaan uusille tuttaville avioerosta purskahtamatta kesken ekaa lausetta itkuun. Jopa hieman naureskellen, mutta ehkä vain peittääkseni sen piilevän ahdistuksen sanojeni takana. Oikeastaan välillä jopa huvittaa ja nauran mukana paskaa maailmaa ja manaan miehiä. Se helpottaa. Mutta sitten kun hänen nimi kantautuu korviini, kaikki taas romahtaa. Taas tulee itku kaikessa hiljaisuudessa ja tiedän jo mitä sarjaa tuleva yöuni jatkaa. Taas tulee hetkellinen kierre, kun mieli ei osaa päästää irti, ei osaa unohtaa sitä kaikkea. Tiedän jo, että kierre madaltaa myös jo joulumieltä. Vain kolme yötä jouluun.

Milloin on mun vuoro oikeasti jatkaa eteenpäin? Kuinka kauan täytyy jatkaa itsensä suojelemista ja mielensä sulkemista? Tuntuu, että olen edelleen niin jumissa. Kaksi askelta eteen ja taas kolme taakse. Tiedän, että siihe menee vuosia jopa, mutta kai jossain vaiheessa on edes vähän pakko edistyä? Unohtaa sen, mitä ei tule enää olemaan ja sen mitä joskus oli.

Unohdanko minäkin sitten, kun taas ihastun? Niin helppoa se oli hänellekin.

Alle kuukauden päästä päättyy harkinta-aika. Hän lupasi harkita, muttei se ollut hänellä aikomuksenakaan toteuttaa. Silti tuo päivämäärä on edelleen se lopullinen loppu. Reilu kahdeksan vuoden the end, mitä ei edellä lause "he elivät elämänsä onnillesena loppuun asti". Tai mistäs sitä taas tietää.