Kun äiti voi hyvin, niin vauvakin

Tänään oli taas yksi neuvola. Sain lähetteen painoarvioon ja olen odottanut sinne pääsyä ihan hirveästi, nyt vielä enemmän. Haluan tietysti nähdä pienen poikani vielä ennen synnytystä, koska viime kerrasta on ikuisuus. Käyntihän varattiin siksi, kun kuopus oli niin kookas syntyessään, 4450g. Tämä pienokainen ehkä kuitenkin on toista luokkaa, tai niin ainakin pelkään, vaikka terkkari ei ole antanut olettaa, että olisi syytä huoleen.

Kun äiti voi hyvin, voi vauvakin äitin mahassa. Tietysti, ollaanhan me tavallaan yhtä. Jokainen stressihormoni tavoittaa vauvankin, vaikka hänen ei kuuluisi kärsiä minun huolista vielä moniin vuosiin. Tuntuu niin epäreilulta ja koen taas sitä värää syyllisyyttä, kun en pysty tarjoamaan vauvalle sitä parasta. Ja pystynkö sitten kun hän syntyy? Pelkkä ajatus hänestä täällä kaaoksen keskellä kauhistuttaa. Olisi mieluummin turvassa mahassa, kunnes olen täysin kunnossa itse. Se vaan ei liene mahdollista, koska kello käy vaikka muutokset tapahtuvat hitaasti.

Painoa kun ei aluksi noussut, vaikka tietysti vauva ottaa omansa. Ihan normaalia kai. Entä kaikki muu? Lähes koko raskausaika on mennyt valtavan stressin ja kriisin keskellä. Olen joutunut ja joudun edelleen päivittäin käyttämään lääkkeitä, mistä on tietysti jotain haittaa vauvalle. Esimerkiksi vauvan pieni syntymäpaino... Ja vaikka mitä muuta, mitä ei haluaisi ajatellakaan. On järkyttävän raskasta kantaa kaiken keskellä vielä syyllisyyttä siitä, että tilanne jolle en itse voinut, tai voi edelleenkään mitään, saattaa vaikuttaa siihen pieneen ihmiseen niin paljon.

En tiedä, onko vauva vain vaihtanut asentoa hurjasti, ehkä laskeutunut, ehkä mittavirhe. Mutta odottavan äidin huoli on suuri, jos jotain pientäkin ilmenee. Sf-mitta teki jyrkän laskusuunnan ja pysyi vain niukasti alakäyrän hyvällä puolella. Ihan typerää edes itse tehdä johtopäätöksiä mistään, mutta silti se jossittelu pään sisällä alkaa. Kunpa huoli olisi vain hölmöä odottavan äidin turhaa huolehtimista. Olen yrittänyt keskittyä myös omaan hyvinvointiini, mutta tilanne tekee siitä melkein mahdottoman. Kyllä ne pienetkin asiat varmasti auttaa, vaikkei tilannetta plussan puolelle vedä.

Yksi stressintekijä tuli lisää, mutta yksi poistui. Ihana terkkari oli päättänyt valita minut jouluapua lahjan saajaksi ja sain mukaani kuoren, jossa oli lahjakortti. Noh, koska jäin eron myötä myös elelemään pelkän kotihoidontuen varaan, niin ei tässä ole aamuisin Roope Ankan rahakylpyjä otettu, vaikka aina olen taloudellisesti pärjännyt tiukassakin paikassa, huolimatta siitä, että kaikki vauvaan liittyvän olen saanut maksaa yksin omasta pussista. Eikä ole halvaksi käynyt ei, mutta järkevällä budjetoinnilla onnistuu mikä vain, kun on pakko. Itkua silmistä räpytellen kiitin ja monta kertaa olen päivän aikana pala kurkussa miettinyt, miten paljon joulustressiä tämäkin pieni teko poisti.

Joulu on vuodessa hyvien tekojen aikaa. Paljoa en itse pysty aina tekemään, mutta aina löytyy jotain. Ekojen pakkasten aikaan lahjoitin jollekin pienelle tytölle (toivottavasti) tarpeeseen koko talvivaatekerran, mitä yksi lapsi voi talven aikana tarvita. Olen varma, että karma kohtaa niin hyvässä kuin pahassa. Avun ja lahjan saaminen tuntuu melkein yhtä hyvältä kuin se, että itse saa olla se antaja.

Toivon myös sen karman tavoittavan ne henkilöt, jotka sitä herätystä vielä kaipaisi eniten.