Tällä otsikoinnilla kerjään luultavasti verta nenästä, mutta ei nyt ihan! Tänään aamu alkoi suurella ahdistuksella ja itkulla miettien pientä rakasta mahani sisällä. Ehdin jo itkeä silmät päästäni ja katua päätöstä pitää vauva ja saattaa hänet tähän "isättömyyden" ja eron keskelle seilaamaan kahden kodin väliä, tai sitten katselemaan kun sisaret seilaa ja hän ei. No, ei se suru minnekään kadonnut, mutta taas muutti muotoaan. Nostin kädet ilmaan, enempää en aio yrittää kun en voi. Aika näyttää, miten tilanne tästä etenee.
Silti tilanne jaksaa edelleen surettaa ja vihastuttaa lasten puolesta. Esikoinenkin jo ymmärtää, ettei meillä ole enää ehjää perhettä. Tänään ravintolassa syödessämme hän hetken tarkkaili viereistä perhettä. Painoi lopulta päänsä alas ja sanoi surkeana, että kumpa meilläkin olisi isi täällä. Niinpä, mä vastasin ja taas sydän särkyi miljoonaan osaan.
Tänään pian aamun jälkeen peilistä katsoi takaisin kaunis ja hyvä äiti. Mitä minä olen suremaan toisen ihmisen päätöstä ja toivomaan muutosta tilanteeseen. Ainoa, mitä voin tehdä asian hyväksi on itse olla mahdollisimman hyvä. Miksi mä tuntisin olevani huono, kun en sitä ainakaan ole. Lasten puolesta surettaa, mutta ei heiltä rakkautta puutu. Ei varsinkaan vauvalta.
Jos joku huolii henkilön, joka jättää raskaana olevan vaimon ja lapset, niin miksei kukaan huolisi sitä, joka on se raskaana oleva lapsineen? Oikeastaan moni onkin näyttänyt vihreää valoa mulle, mutta mä puolestani olen vilkutellut punaista. Okei, ehkä siksi että en mä nyt sen perusteella miestäni valitse, että kuka nyt ensimmäisenä sattuu mut huolimaan. Ei, ei, kyllä mulle on tiedossa jotain mikä kolahtaa sitten kunnolla. Ja on ollutkin, mutta se on tyssännyt sitten raskauteen. Minkä kyllä ymmärrän, mutta se ei ole sitten mua varten se. Ei mulla ole edelleenkään kiire, tai edes haku päällä. Tärkeintä on lapset, ei uusi kumppani.
Ainahan saa haaveilla. Esikoinen toivoo huolettomasti lahjaksi kaikki maailman robotti eläimet, oikeat eläimet, mopot, talot sun muut. Mä taas toivon sitä oikeaa miestä mulle ja huolettomasti myös miestä, joka hyväksyy lapset ja tykkäisi heistä huolehtia. Etenkin vauvasta. Ei sen mitään isän roolia tarvitsisi siis ottaa, tai ainakaan yrittää olla sellainen. Se lapsilla jo on. Mutta olla sellainen, joka heitä oppisi rakastamaan, kuten oikeat isät. Eikä se oikeastaan ole mikään mahdoton toive. Hyvänä esimerkkinä on oma isäpuoleni, joka hyväksyi minut veljineen ollessani esikoiseni ikäinen. Nyt hän hyväksyy edelleen omat lapseni lapsenlapsikseen ja toimii taattana, vaikkei verisukua olekaan. Ja aivan omasta tahdostaan.
Rakas joulupukki, yksi sellainen kiitos minullekin! Jos ei ensi vuonna, niin uusin toiveeni vuosittain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti