Yksinäisyys tappaa

Lapset lähtivät aamusta yöksi sukuloimaan. Keitin kahvit ja söin pitkästä aikaan aamupalan rauhassa. Päätin ajankuluksi aloittaa lastenhuoneen kaapin maalaamisen. Radio soimaan ja pensseli käteen. Työ oli äkkiä valmis ja koska aurinko paistoi ulkona, päätin lähteä kävellen vaakkumaan kirpputoria kohti pitkästä aikaan. Siellä sain kierrellä rauhassa, omaan tahtiin ja aikaa kului itsestään. Kotiin päästyäni olin muutaman kilometrin kävelystä jo sen verran kipeä, että huomaamatta meni ainakin tunti istuessa kipua pois. Kello oli vasta neljä, joten jotain oli keksittävä loppupäiväksi ennen iltaohjelmia.

Pikaisen mietinnän jälkeen löysin itseni aasialaisesta buffet ravintolasta. Kiinalaista oli tehnyt pitkään mieli ja lasten kanssa leikkipaikaton ravintola on mahdoton suoritus. Valitsin pienimmän kahden hengen pöydän mahdollisimman syrjäisestä reunasta. Yritin olla muina miehinä, mutta häpeä nousi taas pintaan ja kätkeydyin kännykän taakse katsomatta ympärilleni, jotta olisin mahdollisimman huomaamaton ja kirjoitin näitä tunteita ylös. Ehkä moni luulikin, että kirjoitan pitkää viestiä jollekin.. Koko ajan yritin takoa päähäni, että tää on ihan normaalia. Yksin ravintolassa. Sivusilmällä seurasin lohdullisena vanhempaa miestä, joka istui viereisessä pöydässä myös yksin. Ihan normaalia siis.

Siinä tilanteessa tunsin oloni taas niin yksinäiseksi. Jos tilanne olisi toinen, vastapäätäni istuisi vielä aviomieheni. Viettäisimme varmaan lapsivapaata viikonloppua kahdestaan ja ilta jatkuisi onnellisena, koska me kummatkin olisimme pitkään olleet lapsivapaan tarpeessa ja kahdenkeskeisiä hetkiä oli muutenkin aina liian vähän. Usein ajatusten lentäessä ja jossittelun alkaessa mieleeni palaa eräs ihana muisto, kun olimme kevät aikaan lähdössä perheenä ulos syömään ja sisäleikkipaikkaan. Olin meikannut pitkästä aikaan ja mies sanoi mulle jotenkin niin, että enhän vaihda häntä koskaan toiseen, vaikka olen niin kaunis. En muista mitä vastasin, mutta ajatus oli täysin absurdi. Monesti mietin, että en edes keksi asiaa, miksi mieheni jättäisin.

Ja siinä mä sitä samaa muistoa miettien istuin yksin, vaihdettuna toiseen. Meikit naamassa, jotta olisin vielä jotain omasta mielestäni, sekä muut näkisi muun, kuin ne väsyneet silmäpussit. Sillä lauseella ei ollut mitään merkitystä, vaikka se oli mulle niin iso juttu, että muistan just sen ohimenevän hetken.

Vaikka tarvitsin tätä viikonloppua itselleni, on lasten poistuessa yksinäisyys kurkkua kuristavaa. Ote tiukkenee tunti tunnilta enemmän, kunnes lapset palaavat ja kaikki on taas hyvin. Olo levännyt ja lapset ympärillä. Toisaalta ikävä on liian kova, toisaalta nautin omasta ajasta. Lapsivapaa on rentouttavaa, kun on joku kenen kanssa sen tunteen jakaa. Yksin mikään ei tunnu miltään.