Suru ja viha vain kasvaa, onko itsekkyyttä olemassakaan?

Yöt on edelleen pahinta aikaa. Pää käy läpi unien kautta asioita, mitä ei oikeasti haluaisi edes ajatella. En tiedä kumpi on pahempaa; herätä uneen, missä kaikki tulee tapahtumaan niin kuin edelleen salaa toivon tapahtuvan ja sitten herään siihen todellisuuteen, että eihän niin vaan käy, koska hän ei halua. Vai se, että aivot käy jostain syystä läpi uudestaan ja uudestaan kaikkia tapahtumia ja herään välillä ymmärtäen asioita, mitä en naiiviudessani tajunnut silloin kun ne tapahtui. Miten idiootti mä olin. Unetonta yötä ei ole tainnut ollakaan sitten sen kohtalokkaan heinäkuun lopun. Eikä ainuttakaan yötä, missä teemana ei jossain kohtaa olisi ero, päähenkilöinä minä ja mieheni, sivuroolissa se "täti".

Kaikki sanoo, että aika auttaa. Että kaikella on tarkoituksensa, että löytäisin vielä onnen. Se edelleen suututtaa. Siihen haluaisi niin paljon itsekin uskoa, mutta kuinka kauan pystyy optimistista asennetta pitämään yllä, kun mikään vielä viittaa niiden toteutumiseen? Ei toki aikaa ole kulunut edes puolta vuotta, mutta miksi täytyy edes sanoa asioita, millä ei ole mitään todenperää? Kuka muka lupaa, että niin on. Älkää sanoko, älkää tehkö tyhjiä lupauksia ja ennustuksia.

Aika auttaa, mutta silti mä herään välillä vieläkin sieltä pohjalta. En enää samalla tavalla oksennellen ja itkien holtittomasti, mutta niin että tunnetaidot taas hukkuu. Tai iltaisin se pahaolo vieläkin purkautuu huutoitkuna. Kyllä, se aika helpottaa, muttei poista silti mitään. Rakkaus kyllä katoaa, mutta aika kasvattaa surua ja vihaa päivä päivältä enemmän. Oon niin täynnä niitä tunteita, että ne kumoaa jokaisen positiivisen tunteen. Mutta ei aina. Tunnen jo mielihyvää ja onneakin. Olen iloinen ja kiitollinen monestakin asiasta. Silti ne tunteet ei lämmitä palavasti, niin kuin ennen. Ne on vain ohimeneviä. Kestää tunteja, päiviä, jopa yli viikonkin. Mutta sitten se taas menee pois ja jäljelle jää suru.

Kaikella olisi joku tarkoitus. Onko tosiaan niin? Että mun on jostain syystä tarkoitus menettää kaikki se, mistä nautin elämässä sillä hetkellä? Mun on tarkoitus voida näin pahoin edelleen? Menettää se elämän isoin haave ja unelma, mitä ei voi enää uudestaan tavoitella? Mun oli tarkoitus jäädä yksin kolmen pienen lapsen kanssa, jotta se toinen voi elää haluamaansa elämää? Voi olla, että mua odottaa joku muu ja toisenlainen elämä, mutta se ei ikinä tule korvaavaan sitä mitä menetin. Ehjä perhe. Jokaisella on se oma haave jonka vuoksi tekee mitä vain ja se oli se mun. Ja mä tosissani yritin tehdä vielä kaiken sen eteen. Edelleen mä valitsisin sen ydinperheen, vaikka olisi millainen prinssi uljas vastassa palatseineen.

Muutaman kerran olen myös saanut kuulla, että jos ei olisi häntä, ei olisi lapsiakaan. Totta, en lapsiani ikinä vaihtaisi mihinkään. Enkä myöskään niitä asioita, mitä hänen kauttaan sain, kuten tämän perheen ja ne kaikki ihmiset. Mutta jos olisin nähnyt kuvitteellisesta kristallipallosta silloin yhdeksännen luokan keväällä, mihin se irc-gallerian "moi Viivi" -kommentti olisi johtanut tänä päivänä, olisin estänyt koko henkilön kaikkialta ja kääntänyt pääni luokkahuoneessa aina eri suuntaan. Olisin valinnut sen toisen pojan hänen sijaan, joka minusta oli samaan aikaan kiinnostunut. Siitä tarinasta ei olisi mitään rakkaustarinaa syntynyt, mutta olisin välttänyt nykyhetken. Valitsisin puolisokseni sellaisen, jolle lause "kunnes kuolema teidät erottaa" olisi ollut yhtä tärkeä lupaus, kuin itsellenikin oli. Jonka kanssa olisin perustanut, tai ehkä vasta perustamassa perheen, joka pysyy yhdessä lasten ja rakkauden vuoksi. En minä lapsiani vaihtaisi enkä heitä kadu, mutta jos olisin saanut valita, en valitsisi heille enkä itselleni tätä elämää.

Totta kai löydän vielä onnen elämääni. Eihän se elämä tähän kaadu, vaikka siltä se tuntuukin. Mutta en saa enää elää sitä elämää, mitä minä itse valitsin itselleni, vaan sitä, minkä hän mulle jätti jälkeensä valitessaan oman polkunsa. Ehkä se onkin hyvä polku itsellenikin, en tiedä vielä eikä kukaan muukaan.

Itsekkyys raivostuttaa. Sen sanoin usein ääneen. Älä ole noin itsekäs. Itsekkyyttä ei ole olemassa, mä sain aina vastaukseksi. Ehkä näin, mutta itsekyydelläkin on eroa. Mä oon itsekäs, kun ajattelen, että hänen olisi kuulunut jäädä. Jäädä, koska perustimme yhdessä perheen ja teimme yhdessä vasta kolmannen lapsen. Olisi pitänyt edes yrittää. Totta kai se on myös itsekästä vaatia toiselta sitä, mitä hän itse ei yhtäkkiä halunnut. Mutta entä se itsekkyys, kun jahtaa vain omaa etua ja aiheuttaa niin monelle ihmiselle siinä samassa harmia? Ei tästä erosta kärsi vain minä. Vauva ja lapset, kaikki läheiset, jotka mua ja lapsia joutuu tukemaan. Koko kahden suvun perhe on jollain tavalla sekaisin tilanteesta. Ja kaikki vain, koska yksi päätti niin yrittämättä korjata tätä ja miettimättä sen enempää ketään muuta.

Se on mun mielestä itsekkyyttä.