Kumpikaan meistä ei oo eikä ollut kultaa

Paljon olen puhunut vain tästä erosta ja vain sivunnut ohimennen muita hankaluuksia parisuhteessa. No, eipä ne muille kuulukaan. Silti olen paljon, ihan päivittäin, pohtinut olisinko voinut tehdä jotain toisin. Mitä tein väärin? Mitä muuttaisin itsessäni tästä oppineena? Miksi mä en riittänyt? Kuinka kamala ihminen mä todellisuudessa olin, että mulle tehtiin näin?

Siitä ei kyllä pääse yli eikä ympäri, että avioero olisi jokin monen sattuman summa, tai pitkään harkittu teko. Ei, vaikka hän niin edelleen uskottelee, tai ainakin viimeksi 4,5kk sitten uskotteli. Vielä odotan itsekin vastausta kysymykseen miksi. Jos ero olisi pitkään harkittua, ei oltaisi vasta keväällä iloittu plussasta hääpäivänä 4.4. ja surtu yhdessä keskenmenoa, päätetty haluta vielä kolmas lapsi, iloittu taas uudesta plussasta. Ei oltais vasta tilattu useita esitelehtiä eri rakennuttajilta ja suunniteltu oman talomme pohjakuvia. Ei oltais suunniteltu yhteistä tulevaisuutta, kuten ennenkin. Lupailtu toisillemme selvitä yhdessä kolmannesta vauvasta plussan jälkeen, vaikka kuopuksen kanssa arki oli todella rankkaa. Tämä kaikki vain parin kuukauden sisällä. Luultavasti sana "pitkään" meinaakin tässä kohtaa aikaa, jonka ehti olemaan uudessa työpaikassaan, pari kuukautta. Pitkä aikahan se on huomata, että avioliitto vituttaa, kuten hän sanoi.

Ei, hän ei olisi myöskään vasta pari viikkoa ennen eroa sanonut, että ei ikinä halua erota minusta eikä ikinä pystyisi eroperheeseen. Oikeastaan välillä on käynyt mielessä mikä hassu yhteensattuma. Muistan nimittäin vastanneeni siihen, että jotkuthan eroaa luullen, että oma vapaa-aika kasvaisi lasten seilatessa kahden kodin välissä ja tulotkin olisi suuremmat, ainakin jos saa tukea Kelalta. Kyllähän tässä toisen meistä vapaa-aika onkin kasvanut, n. 97%. Sitten se toinen, tässä tapauksessa minä, vedän sillä 3% vapaa-ajalla. Reilua, eikö?

Joka tapauksessa on monta asiaa, mitä olisin itse voinut tehdä toisin kaikkien meidän yhteisen kahdeksan vuoden aikana. Tai ainakin viimeisen neljän, jolloin alkoi lapsiperhearki ja päättyi teinivuodet. Kaikki ne oli korjattavissa, mitään lopullista ei ollut minkä olisi täytynyt johtaa avioeroon. Mutta vaikka anelin ja pyysin, ei millään ollut väliä, koska rakkaus oli loppu hänen puoleltaan. Sain kuulla monia valheellisia väittämiä, jotka aluksi uskoinkin ja syytin itseäni. Heräsin kuitenkin itsesyytöksistä tajuten, että eihän se niin mennyt. Mutta osa on täysin totta, enhän minäkään täydellinen ole.

Mökötys. Siis mykkäkoulu. Lapsellista, henkistä väkivaltaa ja vallankäyttöä. Se oli pitkään bravuurini, jonka lopetin sitten järkiinnyttyäni kuopuksen odotusajalta. Voin ja pystyin jo muuttumaan. Sitä ennen meni helposti viikkokin puhumatta toiselle. Toisaalta se oli jo pienenä matkittu tapa toimia riitatilanteessa ja niin myös vältin itseäni puhumasta mitä sylki suuhun tuo, koska se olisi tehnyt riidoista pahempaa. Silti se oli aivan väärä tapa toimia.

Kontrollointi. No, tämä on vähän niin ja näin. Toki olen tarkka tietyistä asioista ja olen edelleen. Rytmi lasten kanssa, kodin siisteys ja järjestys. Tein sen virheen, minkä moni lapsia kotona hoitava tekee. Oli tarkka arki, tarkka rytmi, eikä siihen kuplaan saanut tulla muutoksia. Ei, vaikka niitä olisi tehnyt se oma perheenjäsen. Väärin. Olisin monessa asiassa voinut höllätä nutturaa, mutta toinen taas olisi voinut vastavuoroisesti tiukentaa omaansa. Kun sysätään niin paljon vastuuta, mm. ruokaostokset ja hankinnat ja laskut, ei kontrolloinnilta voi välttyä. Jotta pienituloisen perheen rahat olisi riittäneet koko kuukauden kaikkeen tarpeelliseen, oli elettävä tiukan budjetin alla. Sitä ei sellainen ymmärrä, jonka ei sitä tarvinnut tehdä ja koki sen varmasti kontrollointina, mitä se olikin, mutta yhteiseksi hyväksi. Kuitenkaan ehdotus vaihtaa 50/50 systeemiin vastuun jakamisesta ei käynyt, joten minkäs teet. Olisin minäkin halunnut kokeilla, miltä tuntuu käydä kaupassa vain hakemassa omat eväät töihin ja luottaa, että loppu on toisen käsissä.

Nalkutus. Jep, vaimot nalkuttaa ja niin myös minä. Kyllä se vaan on niin hemmetin raivostuttavaa olla tuhkimon roolissa päivät pitkät. Varmasti yhtä raivostuttavaa on kuunnella sitä nalkutusta joka ikinen päivä, mutta ratkaisu on mielestäni melko yksinkertainen. Jos nalkutus likaisista sukista lattialla ahdistaa, mitäpä jos jokainen huolehtisi ne omat sukkansa pyykkikoriin? Eihän kukaan nauti nalkuttajan roolista, ei kukaan turhaan nalkutan, eihän? Vaihtoehtoina oli kaikessa hiljaisuudessa olla nalkuttamatta ja siivottava toisen osuus, tai sitten avata suu ja olla se ärsyttävä akka. Olin akka, pahin mahdollinen.

Pinnallinen ajatus, mutta tätä huonossa omatunnossa ryven eniten. Olisko mun pitänyt olla jokin muu, kuin se pelkkä äiti? Tarkoitan, että kellä nyt oikeasti pysyy mielenkiinto yllä, kun aina vastassa on se meikittä, hiukset ponnarilla, pieruverkkarit jalassa kulkeva vaimo. Eihän mulla ollut mitään saumaa sellaselle, joka on vielä laiha, lapseton ja jaksaa ylläpitää omaa ulkonäköä ihan muuten vain. Sellasia on maailma täynnä, miksi tyytyä kotona odottavaan harakkaan. Ei sillä, että se toinen olisi ollut itsekään huoliteltu, mutta mulle hän oli aina tarpeeksi. Välillä toteutin jopa miehen pyyntöjä, kuten leikata tukka lyhyeksi. Silti se katse, mikä hääkuvissa näkyy, kun hän katsoo mua. Se vaan hävisi, ihan yhtäkkiä kuukaudessa, viikossa. Enkä tiedä miksi.

Hellyys. Tässä olin/olen niin huono. Tämäkin on jo pienenä apinoitu tapa toimia ja siitä on niin vaikea päästä pois. Jostain syystä lapset ei jää ilman hellyyttä, päin vastoin. Sitä ei riittänyt vain sitten miehelleni. En tiedä miksi se edes oli näin? Välillä ahdistuin mieheni yrityksistä olla lähellä, mutta lasten halit ja suukot ei ahdistaneet. Toivottavasti seuraavan kumppanin kanssa onnistun ja teen toisin. Siinä missä minulle riitti sohvalle käpertyminen ja vierekkäin olo pienesti hänen hiuksiaan pyöritellen, ei riittänyt sille toiselle. Olisi pitänyt antaa irti enemmän ja tarjota hänelle myös sitä, mitä hän tarvitsi.

Ymmärrän myös olleeni huonoa seuraa. Aina äkäinen, ärtynyt, väsynyt, iloton. Kiihdyin nollasta sataan. Eihän kukaan sellaisen kanssa jaksa olla. Lapsiarki on yllättävän rankkaa. Raskaus, imetys, raskaus, imetys ja raskaus. Siihen päälle uhmaa, kiukuttelua, sotkua, aikatauluja, kodinhoitoa. Se on rankkaa yksin. Olisin kyllä kaivannut sitä taakan kevennystä. Helpompaa on melkein käydä 8h päivässä töissä ja tulla siistiin kotiin. Toki töissäkin on rankkaa, ihan yhtä rankkaa kummallakin. Kumpikin haluaa hengähtää, toinen saa, toinen ei aina.

Lisäksi se, että ainoa ihmiskontaktini oli suurimmaksi osaksi pienet lapseni. Toinen taas oli monta tuntia työpaikalla aikuisessa seurassa. Silloin illalla päivän kohokohta oli avaimen kilahdus lukossa, kun sain vihdoin aikuista seuraa, parasta seuraa. Toinen oli tietysti saanut jo sosiaalisen kiintiönsä täyteen ja mieluummin valitsi sen tietokoneella istumisen loppuillan. Oma kiintiö huusi tyhjyyttään yksin sohvalla istuen ja toivoen hänen tulevan luokseni. Oltiin siis aika ristitulessa. Meillä oli eri tarpeet omalle ajalle. Usein meninkin lasten kanssa mummilleni useammaksi yöksi, jotta hän saisi aikaa itselleen. Kauhean monella perheenisällä ei ole yleensä kerran kuukaudessa 4-5 yötä vapaata aikaa itselleen, joten olo on siinäkin mielessä loukattu, koska sekään ei riittänyt. Itse sain ensimmäistä kertaa viime keväänä kaksi yötä ikiomaa aikaa. Kaksi yötä, reilu kolmen vuoden aikana. Silti se olisi riittänyt mulle.

Ehkä jos olisin tajunnut hakea sitä omaa aikaa enemmän, omia juttuja, olisi tilanne ollut vakaampi ja olisin ollut a) rennompi ihmisenä ja b) itsenäisempi ihminen, enkä niin riippuvainen toisen läsnäolosta. Jokin harrastus, tai se oikea ystävä. Oikeastaan mun elämä pyöri lasten ja mieheni ympärillä, koska he olivat kaikkeni. Ei ollut mua ollenkaan, vaan olin loinen mieheni elämässä.

Tosin olisi myös pitänyt ymmärtää, että sen oman ajan tarjoamisen sijaan olisi pitänyt olla vastaanottavaisempi parisuhdeajalle. Vähän vastahakoisesti suostuin antamaan lapsia yöksi hoitoon. Siksikin, koska nuorin on tosi pieni edelleen. Toiselle meistä se olisi ollut niin tärkeää, mulle ei. Mutta se olisi todellakin ollut meille tärkeää. Nyt sen ymmärrän.

Ne kolme kaunista sanaa, minä rakastan sinua. Itse en niitä niin välittänyt kuulla, vaan halusin tuntea sen. Sanoja voi puhua kuka vaan, mutta teot määrittää itselleni sen todellisen rakkauden. Halusin tuntea, että eteeni tehdään mitä vain. Ihan mitä vain. Toinen taas halusi sen kuulla, vaikka yritin kertoa osoittavani sen kaikella sillä mitä hänen vuokseen tein. Se ei ikinä riittänyt.

Moni asia oli sellaisia, missä olisi kummankin pitänyt tulla puoliväliin toista vastaan. Osa sellaisia, missä olisi kummankin pitänyt muuttua itsenään. Panostaa enemmän, nähdä vaivaa. Itse olisi myös pitänyt ottaa se ensimmäinen askel, eikä aina vaatia toista olemaan eka. Emme olleet toistemme vastakohdat, mutta tietyissä asioissa täysin eri maata. Siinä missä itse rakastin perhe-elämää ensin, toinen sitä omaa elämää. Tässähän nyt kummatkin sai haluamansa, hän oman elämänsä ja mä jatkan perhe-elämää. Ilman toisiamme.

Edelleen rakastan sitä mitä hän ja me oltiin.