Katkeruus on sielun syöpä

Niin ne lapset lähtivät. Viimeksi lähtivät lokakuussa, eli melkein kolme kuukautta sitten. Syy, miksi eivät ole tässä välissä isällään olleet on se, että minä katkera akka kielsin ison henkisen romahduksen (ks: takaisin alkuun) jälkeen viemästä lapsiani "tädille", koska päänuppini ei sitä yllättäen kestänyt. Armaan pian-entisen-aviomieheni ratkaisu tilanteeseen oli se, ettei hän lapsia sitten jostain kumman syystä halunnut nähdä, tai siis ottanut enää luokseen, vaikka koitin kovasti viesteitse silloin jo painottaa, etten häntä muuten ole estänyt heitä tapaamasta, vaan en ainoastaan halunnut hänen vievän heitä tuon ko. henkilön kotiin. Tietysti tuohon pystyn vaikuttamaan vain sen ajan, mitä tässä nyt ollaan oltu ilman mustaa valkoisella lastenvalvojan sopimuksista. Ei sitä sopimusta olla vieläkään tehty, vaan se menee ensi kuulle, mutta päätin tällä kertaa olla työntämättä nokkaani siihen, missä he viettävät aikaansa, koska tarvitsin itselleni tämän vapaaviikonlopun ja haluan tapaamisten pysyvän tästä eteenpäin säännöllisinä, jotta arki alkaisi rullata eroperheenä jo ennen vauvan syntymää.

Kerroin kuitenkin aika painokkaasti, että tämä millä hetkellä hyvänsä synnyttävä ja vastasyntyneen sekä kahden pienen lapsen kanssa arkea aloittava äiti on juuri alle viikko sitten saanut purettua mielialalääkityksensä, eli toivoi asian vastuullista huomioon ottamista tämän viikonlopun osalta, koska etenkin vauva ja lapset tarvitsisivat enemmän kuin koskaan järjissä pysyvää äitihahmoa, joka 90% tätä arkea pyörittää. Lopputulos oli tuon vastuullisen ja huomioonottavan vanhemman mielestä sellainen, että hän tulee "tätinsä" kanssa yhdessä autolla hakemaan lapsia luotani, tai siis lasten  mummilta, koska mä en edelleenkään aio häntä naamatusten tavata ja jatkavat matkaa myös yhdessä. Mikä mainio idea! Hetken tuota tietoa sulateltuani yllätyin kuitenkin iloisesti, että ne jo vähän katkeruudesta ja surusta kostuneet silmät alkoivatkin äkkiä kirkastua ja avautua silkasta pöyristyksestä ja paremman sanan puutteessa vahingonilosta.

Tuollaisen miehen peräänkö olen monta kuukautta itkenyt? Tuollaisen, joka pyynnöstä huolimatta osoittaa kaikella tapaa arvostuksensa ja myötätuntonsa mua kohtaan kaiken sen jälkeen, mitä olen kohta puolen vuoden aikana käynyt läpi? Ja voi tuota, joka hänet nyt on huolinut. Jokin tunne, vahva sellainen, lienee jo pysyvästi poistunut ja arvostus itseä kohtaan jatkaa noususuuntaa. Ansaitsen todellakin enemmän ja tiedän jo, että keskittymällä siihen pääsen viimeisistäkin katkeruuden rippeistä eroon, jos se on edes kokonaan mahdollista tässä tilanteessa.

Olenko siis sittenkin jo saanut sen yhden raskaan askeleen otettua pysyvästi eteenpäin? Entisiä katkeruuden ja epätoivon kyyneliä (aggressiivista huutoitkua) ei siis näy ja aloitin oman niin kovin ansaitun lapsivapaan viikonloppuni oikein hyvillä mielin suukoteltuani ja halittuani lapsiani kahdelle päivälle varastoon. Onnesta hykerrellen aloitin ensimmäisen keskeneräisen diy-projektini lämmöllä ajatellen mahassa mylläävää vauvaa, eikä se onni pilaantunutkaan tällä kertaa oman mielen negatiivisuudella ja niissä tunteiden pyörremyrkyssä vellomisella.

Toki tämä on vain tämän hetken ja päivän mieliala, mutta jos sitä peilaa edelliskertaan, niin uskallan jo sanoa, että hyvin menee. Jotta en olisi katkeroitumattomuudessani täydellinen, niin toivotan hänelle, tai siis heille, oikein paskaa loppuelämää ja tiedän myös viestini välittyvän suoraan tätä kautta.