Rakkauden haudalla

Tämän tekstin aioin julkaista 19.1. jolloin olisi kulunut tasan puoli vuotta siitä hiiren klikkauksesta, kun hän lähetti sähköpostitse avioerohakemuksen. Kävikin niin, että poikamme päätti syntyä päivää ennen tätä päivää, mikä tekeekin tästä tilanteesta tuhannesti kauheamman. Mietin jo ääneen synnytyssalissa tuo kinainen vastasyntynyt kaukalossa nukkuen, miten kukaan voi juuri saadessaan tekstiviestin vaimoltaan vauvansa syntymästä lähettää seuraavana päivänä sen lopullisen anomuksen avioerosta? Miten tämä tilanne voi olla edes tosielämää, eikä halpaa saippuaoopperaa?

Lähettikö hän sitä? En edes tiedä. Muistutin kyllä aiemmin jo tuosta päivämäärästä ja pyysin häntä sen tekemään, mutta koska aikaansaaminen on yleensä hyvin, hyvin hidasta, en tosiaan usko hänen edes muistavan/viitsivän hoitaa tuota asiaa loppuun heti. Oletan kuitenkin hänen sen lähettäneen, koska syytä pitkittämiselle ei ole.

Tämä puolivuotinen, mikä valui hitaasti kituen loppuun, olisi mielestäni kuulunut viettää harkiten, kuten nimikin jo kertoo. Harkinta-aika kuitenkin päättyi ilman harkintaa, ilman mitään.

Alunperin 19. päivä olisi ollut se päivä, mihinkä asti olisin odottanut vielä häntä. Oikeastaan lopetin odottamisen jo useampi viikko takaperin ja käänsin selän hänelle kokonaan. Mikä idiootti mä olin odottaessani. Sen se rakkaus kuitenkin vielä teki. Mutta enää ei ole paluuta, ei nyt eikä kymmenen vuoden päästä. Nyt sen tiedän. Se jo kulunut 19. päivä oli kuitenkin ollut mulle merkkipaalu, jolloin haudattu rakkaus sai päällensä paksun multakerroksen. Muistoissa elää vielä se ensirakkauden roihu, mutta todellisuudessa se rakkaus mitä oli, on kuollut ja mädäntynyt tunnistamattomaksi. Kukkia ei tämä hauta saa yllensä, eikä sitä käydä paikan päällä suremassa, vaan ne omat katkeruuden kyyneleen valutan yksin hiljaa pois. Ja joskus nekin loppuu.

Se rakkaus kuoli raa'asti murhattuna. Teko oli liian pitkälle edennyt vahingonteko ja teon edetessä loppuun asti harkiten ja häpäisten suoritettu hengenriisto. Mun ei kuulunut saada ikinä tietää syytä erolle, koska syyllisen piti löytyä omasta peilikuvastani. Tunnustinkin jo väärän tunnustuksen, mutta ymmärsin pian kyseenalaistaa syyttävän sormen. Kuitenkin kaikesta jää aina jäljet ja tekijä jää kiinni, syyttömät vapautetaan. Tästä suruajasta selviytymisestä huolimatta osa vammoista on pysyviä. Ainakin tunnevamma ja asennevamma. Pitkällä kuntoutuksella voi saada edistystä aikaan, mutta ei kaikkea edes se kuuluisa aika poista.

Miksi ero täytyi tehdä niin, että se toinen osapuoli, jolle vannottiin yli kahdeksan vuotta rakkautta, jäi kitumaan rikki revittynä ojanpohjalle? Miten se rakkaus pystyi muuttamaan muotonsa välinpitämättömyydeksi sormea napsauttamalla, jos se oli edes aitoa rakkautta? Rakastinko mä yksin niin kuin lupasin ja se toinen vain, koska niin kuului sanoa ja tuntea? Saanko mä koskaan tietää miksi tämä kaikki tapahtui, rehellisesti? Oikeastaan millään vastauksella ei ole enää väliä, koska tehtyä ei saa tekemättömäksi ja sanat on pelkkiä peräkkäin lausuttuja äänteitä. Toipumista hidastavaa on jäädä ilman vastausta, mutta vastaus voisi myös repiä haavat uudestaan auki. Parempi onkin omalta osalta antaa vain olla ja päästää irti, kuten itselleni lupasin tehdä.

Tässäkin teini-iän rakkaustarinassa kävi kliseiset ja tie erkani eri suuntaan, tosin vain toisen tahdosta. Jos saisin päättää, niin edelleen katkaisisin koko yhteisen tien ja jatkaisin omaani taakse katsomatta. Kuitenkin kolme yhteistä lasta on tehnyt useita pieniä sivupolkuja ja yhdistää meidät kaksi, kunnes kuolema meidät erottaa. Ilman sormuksia ja papin aamenta. Erossa, mutta silti tuomittuja kulkemaan kolmen lapsen luomaa polkua vielä yhdessä heidän vanhempinaan. Niitä pienemmät sivupolut yhdistää minut vielä muuhun sukuun ja lasten kautta yhdistääkin koko elämän ajan. Silti osa sivupoluista jää auttamatta auraamatta jossain vaiheessa elämää, vaikka vielä tuntuu siltä, että haluaisi pitää väylät aina auki. Toisaalta taas tuntuu, että olisi helpompi antaa niidenkin vain olla ja jatkaa jo nyt eteenpäin, eikä uskotella valheellisesti kaiken pysyvän edes jokseenkin ennallaan. Luopumisen ja irtipäästämisen tuskaa kaikki.

Mitään ei voi enää perua. Enkä enää haluaisikaan. Hän ei koskaan halunnutkaan, ei edes harkita.

Kun joku sanoo sulle ne kolme sanaa, tiedä, ettei kukaan ikinä rakasta sua niin kuin mä rakastin.