Raskauden viimeiset 1453 päivää

Niin, ne raskauden viimeiset viikot, kun se viimeinen tärkeä etappi täysiaikaisuus on saavutettu ja alkaa aika, jolloin vauva voisi syntyä milloin vain. Se aika on kolme viikkoa laskettuun aikaan + noin kaksi viikkoa maksimissaan siihen päälle, eli kalenterin mukaan suunnilleen viisi viikkoa. Sille joka sitä isoa mahaa kantaa, se aika on ainakin saman verran, mitä plussasta täysiaikaisuuteen on odotettu. Siis ikuisuus, suunnilleen tuon 1453 päivää.

Hyviä puolia tässä ehdottomasti on se jännitys. Mikään muu asia maailmassa ei vastaa tätä kutkuttavaa jännityksen tunnetta, kun joka päivä voi olla SE päivä. Se päivä, kun kohtaa tämän uuden ihmisen ja pääsee vihdoin tutustumaan häneen. Jokainen aamu herätään tietämättä, että illalla voi olla jo uutta perheenjäsentä rikkaampi. Jokainen ilta voi olla se viimeinen ilman pientä ihmistä.

Se voisi syntyä tänään, ehkä illalla, ehkä yöllä, heti huomenna...

...tai sitten ei ikinä, koska vauva on päättänyt jäädä kohtuun asumaan ikuisesti. Ihan varmasti on. Joka ikinen aamu herää siihen v*tutukseen, kun ollaan edelleen yhtenä kappaleena. Illalla mennään oikein lupaavien supistusten aikana äkkiä nukkumaan ajatuksella, että nyt sitä energiaa tarvitaan tulevaan koitokseen ja aamulla herätään oikein virkeänä ja levänneenä, eikä tietoakaan lupaavista supistuksista. Sitä luulisi hyvien yöunien jälkeen olevan elämänsä kunnossa, mutta todellisuudessa pettymys on niin suuri, ettei positiiviselle ajattelulle ole tilaa.

Tai sitten jostain syystä alkaa unettomuus vaivata aina iltaisin. Nyt kun vielä voisi nukkua ilman sitä öisin moneen kertaan imetettävää/syötettävä vauvaa, niin aivot päättää ettei sille unelle ole nyt etukäteen tarvetta. Vasta reilusti puolenyön jälkeen voi torkahtaa hetkeksi, kunnes täytyy herätä vessaan. Ja virkistävä vessareissu aiheuttaa uuden unettomuuspätkän tunniksi tai kahdeksi. Nyt ollaan ainakin valmiita yösyöttöihin, treenattu on.

Jos ennen toivottua plussaa on joskus hätähousuna ennen kuukautisia googletellut ja kytännyt kaiken maailman oireita toivoen niiden liittyvän jollain tapaa alkuraskauteen, on tilanne loppuraskaudessa täysin sama synnytyksen oireita kohtaan, mutta ainakin triplasti pahempi.

Ensinnäkin se ällöttävä limainen klöntti kohdunsuulla jostain syystä kiehtoo lähes jokaista ja siitä halutaan tietää mahdollisimman tarkat kuvailut väreineen ja koostumuksineen. Vessareissut kestää puolta pidempään, koska kaikki eritteet täytyy analysoida mahdollisen limatulpan löytymisen toivossa. Jos sellaisen sattuu bongaamaan, on siitä limatulpasta vaihdettava kuulumiset muiden limabongareiden keskuudessa.

Sitten pohditaan jokaista mielialan sävyä, vauvan liikettä, kuukarttaa ja päivän lämpötilaa ja ennustetaan niistä mahdollista alkavaa synnytystä. Uudelleensynnyttäjänä on se etu, että edellisistä kerroista muistellaan niitä oireita ja oloja ja sitten ihmetellään kun mitään samankaltaisia tuntemuksia ei olekaan, tai tuntemukset eivät johtaneetkaan synnytyssaliin saakka tällä kertaa.

Pahinta on ehdottomasti ne muut ihmisen. He, jotka heti aamusta riemastuttavat jokojokojoko kyselyillään. Kysytään onko mitään oireita, tai tuntemuksia. Epäilen, että he oikeasti haluaisivat vastaukseksi, että tänään tuli oikein mehevät limat vessassa käydessä, vatsa tyhjeni ja lirahtipa vielä jotain housuunkin, mutta se olikin jotain muuta kuin lapsivettä. Koko suku on jostain syystä varma, että synnyttämään mennään salakavalasti ja yritetään mahdollisimman pitkään piilottaa vastasyntynyttä kertomatta hänen olemassaolostaan. Varmaa on myös se, että perheen sisällä on kilpailu pystyssä kuka arvaa vauvan syntymäpäivän mahdollisimman lähelle syntymämittoineen kaikkineen.

Tänään on raskausviikot 38+0. Alun paniikin jälkeen viikonloppuna mieli rentoutui hyvin vastaanottavaiseen tilaan vauvaa varten. Mutta sitten sunnuntain ja maanantain välisenä yönä valvoin kovien supistusten kanssa ja olin varma, että se olisi menoa se. Ja mikä pakokauhu siitä syntyikään. En tosiaan ollut valmis vielä, maanantaina lasten eka päivähoitopäivä ja kello kolmelta oli vaikea arpoa kenet soittaa lapsille hoitajaksi. Onneksi vanha lääke uni lopetti hyvät supistukset ja aamulla sain huokaisten viedä lapset hoitoon.

Nyt sais sitten tulla taas, valmiina ollaan! Vaan eipä sitä enää mitään tuntemuksia ole, ei tietenkään. Sen sijaan saan kokea päivä päivältä voimistuvaa liitoskipua myös niiden kahden edellisen liitoskivuttoman raskauden edestä. Iskiaskipu on sentään poissa. Tilalla pökköjalat turvotuksesta. Vauva vääntää ja kääntää, mutta ei tajua mistä tullaan ulos. No, ei hän vielä ole valmis eikä tarvitse ollakaan, onhan tässä aikaa siihen laskettuun. Vielä hetken maltan odottaa. Vielä.