Parempi vuosi 2019

Aluksi ajattelin, että uudenvuodenlupaukset olisi vihoviimeinen asia, mitä tulisin tekemään. Ehkä siksi, kun en halua vaatia itseltäni mitään enkä myös asettaa toiveita, tai odotuksia tähän vuoteen. Kuitenkin lupaukset on tehty rikottaviksi ja on ehkä hyväkin listata muutama tavoite, mitkä olisi hyvä saavuttaa, tai ainakin pyrkiä niitä kohti. Keksin itselleni heti viisi tärkeää toivetta tälle vuodelle:

Älä tunne häpeää. Puhun tietysti häpeästä, johon vaivuin puoleksi vuodeksi syyttä suotta. Häpeää, jota vielä tunnen, kun tulin jätetyksi ja jäin yksin odottamaan tätä vauvaa. Häpeää, kun luulen olevani muita huonompi, tai vähemmän arvokas. Mistä päästäänkin seuraavaan:

Arvosta itseäsi. Tarvitseeko mun elää vain toisille? Tehdä muille aina se, miten haluaisin muiden tekevän itselleni vain huomatakseni, ettei mun olemassa olo tai teot ole merkinneen paskan vertaa? Enää mun ei tarvitse olla se kakkosvaihtoehto. Se, jonka luokse tullaan sitten kun ne kaikki muut taas kääntää selän. Ei mun tarvitse myöskään kaikkea sietää ja katsoa läpi sormien.

Höllää vähän. Höllää, pöllö, höllää. Muista hengittää. Muuten elämästä ilo häviää. Niin rallattaa monesti lasten Pikku Papun orkesteri -levyltä kappale ja aina se sama kappale saa mut ihmettelemään, miksi tollaset sanat ovat päätyneet lasten levyyn. Jostain syystä se kappale soidessaan saa mut katsomaan peiliin. Ehkä just meitä aikuisia varten. Miksi sekin on aina ollut niin vaikeeta? Arjen ylisuorittaminen, oli sitten mikä kriisi, tai elämänmuutos meneillään, niin aina pitää suorittaa ja suorittaa. Ja epäonnistuessa jostain täytyy muistaa antaa ne kymmenen ruoskaniskua selkään ja vaatia itseltään vastaisuudessa vielä enemmän. Jospa sitä pikkuhiljaa oppisi elämään omien voimavarojensa mukaan?

Älä unohda itseäsi. Lapset kulkee merkkivaatteista, on varusteet joka säähän ja niihin vielä varavarusteet. Entäs mä? Kesät talvet samat kengät jalassa, kaapista valikoituu päälle ne mukavat kotihousut, hissin peiliin katsoessa tehdään nopea sotkunuttura ja rapsutetaan kuivuneet hammastahnat suupielistä ennen ulko-ovesta ulos astumista. Se on joku muu, mikä haluan olla ja nyt on jo aika löytää se, kuka mä oikeasti olen. Paljon muutakin, kuin vain äiti. Omaa aikaa, omia harrastuksia, omia kavereita. Niitä mä tarvitsen ollakseni oma itseni.

Päästä irti. Se, mikä on mennyttä ei enää palaa. Se, mitä joskus oli, olisi voinut olla, tai jäi saamatta/tekemättä, niitä ei kannata määräänsä enempää miettiä ja jäädä niihin tunteisiin. Ei mun tarvitse unohtaa, tai sulkea silmiä, mutta ei mun enää kannata toivoa ja jossitella, velloa siinä menetyksen ja epäonnistumisen tunteissa. Aikaa se vie, mutta tämä on hyvä aloittaa jo tänä vuonna, heti. Pikkuhiljaa, omaan tahtiin.

Vuosi 2019. Vauvantuoksua, omaa aikaa, uusia ihmissuhteita. Paljoa huonommin ei ehkä voi mennä, kuin edellinen vuosi, vaikka mistäs sitä tietää. Ennusteet tulevalle on kuitenkin jo nyt hyvin optimistisesti onnelliset. Toivon saavani paljon, mutta myös tiedän jo sen olevan rankkaa ja saavutusten eteen täytyisi tehdä töitä. Mitään niin paljoa en voisi menettää, kuin voisin saavuttaa.