Sitten kun en ole enää raskaana

Tämä viimeinen (?) raskaus on ollut kaikessa kamaluudessaan ihanaa aikaa, kuten kaksi edellistä raskauttakin olivat. Vaikka tämä kerta on ollut kaikista rankin, on kuitenkin moni asia mennyt huomattavasti edellisiä kertoja paremmin. Silti alkaa aika kypsyttää ajatukset jo tulevaan. Siihen, kun en ole enää raskaana.

Ehdottomasti kaipaan niitä omia normaaleja vaatteita. Elän aikaa, kun mitkään mammafarkut ei pysy päällä ja paidat on napapaitoja. Collegehousuja on tullut käytettyä sen verran usein, että yksiäkään missä ei olisi reikää kovasta kulutuksesta en omista. Jos haluaisin lähteä siistinä ovesta ulos, olisi valittavana ne yhdet ainoat äitiyssukkahousut ja niiden kanssa joku tarpeeksi peittävä kaapu. Lappuhaalarit menee vielä päälle, mutta mukavuudenhaluisena niitä ulkoilutan vain hampaat irvessä. Tietysti hetki menee synnytyksen jälkeen, kun uskaltaa edes ajatella kokeilevansa omia farkkuja jalkaan, mutta ajatus edes sen ajan lähenemisestä lohduttaa. Jopa ne luukulliset imetyspaidat houkuttaa kaapissa enemmän kuin mahapussilliset tylsät trikoopaidat, joissa ei ole yhtään sitä omaa näköä.

Loppuukohan liitoskivut synnytykseen? Mitään en odota enempää kuin sitä, että sängystä nouseminen olisi kivutonta ja tapahtuisi ihan normaalin ajan puitteissa. Nukkumisasentoihin on jo pitkään kaivannut muitakin vaihtoehtoja kuin oikea, tai vasen kylki. Niinkin pieneltä tuntuva asia, kuin mahallaan oleilu ja nukkuminen tuntuu joltain kaukaiselta lempeältä muistolta, mutta pian sekin on taas mahdollista. Ylipäätään siis liikkuminen, kumartelu ja kyykyssä olo, kävely ja mitä niitä nyt on, tapahtuu ilman ähkimistä ja vaappumista, kun raskaasta eturepusta pääsee eroon. 

Oma minuus on hautautunut jonnekin raskaushormonien ja vauvamahan välimaastoon. Kaikki on pelkkää mahaa ja raskautta, synnytystä ja odotusta. Raskaus ei ole sairaus, mutta silti se on yhtä kieltolistaa ja varoittelua. Pelkkä askel ylöspäin porrasjakkaralla aiheuttaa hengenhaukkomisen muiden toimesta ja kaikki tavarat kannetaan puolesta, koska jostain syystä sellaista ei raskaana oleva voi yksinkertaisesti itse tehdä. Ei siis riitä, että oma elämä pyörii pelkän raskauden ympärillä, vaan kaikki ympärillä pyörivät ihmiset korostavat koko ajan raskautta tilanteessa kuin tilanteessa. Pitkään aikaan ei ole ollut mua, on vain se, joka on raskaana. 

Ja koska raskauden aikana on koko elämä muuttunut niin paljon kuin se vaan voi muuttua, on raskaus ollut pallo jalassa hidastamassa uuden elämän alkua. Tietysti pohja on rakennettu uudelleen jo melko hyvin, mutta pohjalta puuttuu pelinappulat. Uusi arki, uusi minä, uudet ihmiset. Kaikki tulee olemaan taas ihan uutta eritavalla ja odotan sitä aikaa enemmän kuin innolla.

Vaikka kuinka yrittää nauttia siitä mitä vielä kokee, on varmasti niillä "loppuispa jo" -ajatuksilla tärkeä rooli synnytyksen kannalta. Toki jotkut pääsevät synnyttämään täysin puun takaa, mutta minä joka tykkään hautoa yleensä varmuuden vuoksi muutamia päiviä lasketun yli, on loppuajasta pinna jo sen verran kireä, että synnytykseen ja niitä kipuja kohti mennään enemmän kuin innolla. Pelko kipua ja synnytystä kohtaan on pienempää, kuin halu saada vihdoin se kauan odotettu palkinto syliin. 

Viimeiset kaksi raskautta on päättynyt epätoivoiseen päivän mittaisen huutoitkuun, koska olen ollut varma etten ikinä tule synnyttämään. Sellaista turhautumista ei ole ollut vielä lähimainkaan, vaikka pientä malttamattomuutta jo hetkittäin. Se turhautumisen tunnetila onkin luultavasti ainoa synnytystä ennakoiva oire, joten olen käskenyt tukihenkilöä kääntämään kengät kohti ovea vasta sitten, kun kiroan koko raskauden maan alle. Tänään on viikkoja taas kertynyt yksi lisää, eli mennään jo luvussa 39+0. Luultavasti odotusta on vielä parisen viikkoa jäljellä, mikä tuntuu kyllä hurjalta ajalta enää vartoa. Toisaalta taas kaksi viikkoa menee hujauksessa. Vastahan mä kirjoitin täysiaikaisuudesta? 

Nyt, kun olen vielä raskaana, nautin vielä näistä viimeisistäkin hetkistä. Potkut mahan läpi, muiden huomio, kaunis vauvamaha. Siitä odotuksen tunteesta ja pelkillä mielikuvilla leikittelystä millainen hän olisi. Tätäkin kirjoittaessa on tuo tuntematon pieni ihmisenalku tehnyt koko ajan suureleisesti hengitysharjoituksia, mitkä tunnen mahan läpi. Miten ihmeellistä!