Vauvan odotus on melkeinpä muuttunut vauvan peloksi. Mitä edellisiä raskauksia muistelee, niin tässä kohtaa olisin jo aivan valmis synnyttämään enkä millään malttanut odottaa hyvillä mielin vauvan saapumista, vaan toivoin pienenkin oireen viittaavan synnytykseen. Nyt asia on täysin päinvastoin. Öiset supistelut ja jomotukset on valvottaneet koko yön ja toivon niiden aina loppuvan, eikä ainakaan edistävän synnytystä. Edellisillä kerroilla olisin tässä kohtaa miettinyt, mitkä kotikonstit voisivat jopa avittaa synnytyksen luonnollista käynnistymistä. Ja alunperin ajattelin itsekin nyt lopussa varata ajan mahdollisesti vyöhyketerapiaa tai muuhun vastaavaan hoitoon, mutta nyt ajatuskin mahdollisuudesta sen käynnistävän synnytyksen saa niskavillat pystyyn. Ei vielä!
Mutta miksi? Mä oon täysin yllättynyt näistä tunteista itsekin ja yrittänyt viimeiset kaksi melko unetonta yötä miettiä mikä niihin johtaa. Toisaalta pelko tulevasta ajasta vauvan ja lasten kanssa yksin. Entä jos en pärjääkään? Enhän mä täysin yksin ole, mutta edelleenkään kukaan ei isän paikkaa pysty korvaamaan. Jos tuleekin babyblues, synnytyksen jälkeinen masennus, tai muuten vain ahdistus kasvaa stressin myötä? Jos arki onkin vaikeeta vauvan ja kahden päiväkotilaisen kanssa, tai jos lapset reagoi voimakkaasti vauvaan, mikä näkyisi käyttäytymisessä ja tunteiden hallinnassa?
Yksi iso syy pelkoon on myös se, että olen laittanut kaiken likoon hyvän synnytyskokemuksen vuoksi. Nyt olen lasten kanssa reissussa ja palaan vasta huomenna. Synnytyksen käynnistyminen väärässä paikassa väärään aikaan tuntuu katastrofilta. Jos en ehtisi ammeeseen, en saisi kokeilla niitä kaikkia mitä olin ajatellutkin kivunlievitykseen, tai vauva syntyisi väärällä paikkakunnalla ilman tukihenkilöä? A p u a.
Ehkä myös pelkoa yllyttää se, että se pakka mikä juuri ja juuri pysyy jo käsissä alkaa hajoilla. Vauvaa varten kaikki hankinnat on hoidettu, vaatteet pesty ja mitään mitä ei saisi lähikaupasta ei puutu. Silti olin ajatellut olla valmiimpi. Synnytystoivelistan rustasin eilen yöllä kännykän muistioon, sairaalakassi on pakkaamatta, tutit ja rintapumput keittämättä, vauvan kotiutumiseen tarvittavat vaatteet itselleni ja vauvalle on katsomatta valmiiksi, mutta mietittynä toki. Vielä on keskeneräisiä diy-projekteja, mitkä ehdottomasti haluaisin saada tehdyksi ennen vauvan syntymää.
Tunnen taas vaativani itseltäni liikoja, enkä pääse siitä taaskaan yli. Vauva on valmis, odotettu ja tervetullut, mutta minä se jaksan murehtia jostain tekemättömästä villasukasta. Tai muutenkin asioista, mitkä etenee omalla painollaan, enkä niihin pystyisi vaikuttamaan. Mikä onkin taas hirvittävää. Luottaa taas kohtalon ivaan ja siihen, että kaikki menisi niinkuin olisi tarkoitettu.
Lapset menisivät nyt perjantaista sunnuntaihin isälleen. Mulla olisi siis koko viikonloppu aikaa ommella, neuloa, virkata ja riehua koti valmiiksi vauvalle. Tämä rauhoitti huomattavasti jo mieltä. Ehtisin sittenkin, ellei vauva päättäisi nyt vuorokauden sisällä syntyä. Sitten täytyy enää toivoa, että se toinen vanhempi on vastuullinen ja ottaa huomioon tulevan synnytyksen, äidin mielialan ja sen helpon järkkymisen isäviikonloppujen jälkeen, jotta pakka ei leviäisi taas. Sitä kun en ennen synnytystä enää ehtisi kasaamaan kokoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti