Synnytyskertomus

Tämä kertomus ei alakaan sillä turhautuneisuuden tunteella, jonka veikkasin olevan luultavasti se ainoa synnytystä ennakoiva oire. Ei, sillä torstaipäivä oli ihan tavallinen päivä ja viikkoja oli vasta 39+1. Koska edelliset kaksi ovat syntyneet 40+5 ja 40+6, oli täysin utopistinen ajatus edes haaveilla synnytyksestä ennen laskettua aikaa, vaikka se mahdollisuus aina kutkutti mielessä.

Torstai aamuna lapset lähtivät taas päiväkotiin ja itse kieriskelin tylsyyden ja rentotuneisuuden vallassa kotona. Kuuntelin Iikka Kiven Menisit ennemmin terapiaan -äänikirjan ja kudoin vauvalle neulepöksyjä. Hain lapset kolmelta, menimme esikoisen toiveesta ulos syömään ja illalla palasimme kotiin iltapuuhiin. Lapset lähtisivät perjantaina isälleen viikonlopuksi ja aamusta oli vielä tarkoitus vapaapäivän kunniaksi viettää lasten kanssa ekstrakiva päivä ja tehdä reissu muumimuseoon Tampereelle, sekä käydä samalla ostoksilla. Laitoinkin anopille taas vitsinä viestin, että huomenna sitten koko päivän kiertelystä saa hyvän kipinän supistuksille, yö levätään ja sitten voitaisiin mennä synnyttämään, kun lapsillekin on hoitaja. Tuota asiaa vielä ovensuussa illalla naureskelimme ja teimme jälleen uuden sotasuunnitelman, jos synnytys alkaisikin Tampereen puolella.

Tämä synnytys meni täysin vastoin, kun olin päässäni suunnitellut, vaikka mahdollisuus suunnitelman ja toiveiden onnistumiselle oli koko ajan olemassa. Synnytys eteni täysin luonnollisesti omaa kehoa ja mieltä kuunnellen.

Illalla vauva mylläsi jonkin aikaa mahassa epätavallisesti ja videoin sitä mylläystä pätkän. Ajattelin taas, että tämähän voisi olla yksi niistä monista synnytykseen viittaavista oireista. Siihen en kuitenkaan uskonut enkä tiedä oliko se vain sattumaa. Hain pojan viereeni nukkumaan puolen yön aikaan ja nukahdin itsekin. Heräsin selänpuoleiseen poltteeseen, torkahdin ja heräsin taas. Nukuin selkä tulikuumaa patteria vasten, kuten olin jo monta yötä nukkunut helpottaakseni yöllisiä menkkajomotuksia ja supisteluita. Ajattelin, että nyt oli jotenkin outo sävy niissä poltoissa, kun ei kuumuuskaan poistanut poltetta. Katsoin kelloa ja se näytti 1.45. Nousin ylös ja menin vessaan miettien meneekö tämä samalla tavalla ohi kuin kaksi viikkoa sitten, vai olisko nyt tosi kyseessä. Supistuslaskuriin aloin kellottamaan supistuksia miettien samalla taas supistusten tuntua. Sitä luulisi jo kolmatta synnyttävän tietävän miltä synnytyssupistus tuntuu, mutta vähän tunsin vielä epävarmuutta, vaikka samalla takaraivossa jyskytti se oikea tunne ja tieto, että nyt mennään.

Kello 2.12 soitin anopille, että nyt luulen olevan lähtö. Hän tuli laittamaan TENS-laitteen selkääni ja kellottelin supistuksia edelleen. Keräilin kamoja kasaan ja soittelin lapsille hoitajaa. Koska junat eivät kulkeneet, olisi taksi ainoa vaihtoehto hoitajan saapumiseen. Supistuksien sävy muuttui hiljalleen ja lisäilin TENS-laitteen tehoa, sekä lämmitin kauratyynyn aina vain kuumemmaksi. Aloimme tekemään lähtöä synnärille. Kaikkein suurin luojanlykky oli anopilla kyläilemässä ollut tuttu vieras, joka pystyi jäämään odottamaan lastenhoitajaa paikalle, kun me lähdettiin klo 3.10 ovesta ulos. Automatka ei ollut kymmentä minuuttia enempää ja supistukset tekivät jo hyvin kipeää. Pyysin anoppia ilmoittamaan kätilölle, että käyrille en jää, vaan haluan suoraan saliin ja ilokaasun käyttöön heti.

Kello 3.30 kirjauduttiin synnärille, pääsimme suoraan saliin ja sain ilokaasun käyttööni. Ammeeseen laskettiin vettä, kun kävin nopeasti läpi toiveet vesisynnytyksestä. Kävin jumppapallon päälle istumaan ja nojasin sängynreunaan vaipuen ilokaasun pöhötykseen. Supistukset kävivät aina vain kovemmiksi ja hakkasin TENS-laitteen booztia samalla ottaen kaasua supistukseen. Supistusten välissä oli täydellinen kivuton hetki, jolloin vaivuin siihen hyvänolon tunteeseen. Supistuksen aikaan kipu oli niin kovaa, että ajattelin yrittää jokaisen aikana vain selviytyä seuraavaan, seuraavaan ja seuraavaan. Ajattelin sitä päivää, 18.1. mikä olisi kolmannen lapseni syntymäpäivä. Pian näen hänet. Aina seuraavaan supistukseen. Kipu oli lamaannuttavaa ja monesti kävi mielessä, että en enää pärjää, mutta en taistellut vastaan, vaan menin kivun mukana. Se käski heijata pallon päällä ja lopuksi nostamaan lantiota ylös supistuksen aikana ja nojaamaan eteenpäin sängynreunaa vasten.

Tiesin koko ajan voivani siirtyä ammeeseen ja tunsin, että sinne olisi mentävä nyt jos haluaisin. Tunsin, että vauva olisi valmis syntymään ja kohdunsuu oli täysin auki. Kävin turhan reissun vessassa, josta menin takaisin sängynreunalle päättäen, etten halua ammeeseen ja luopua ilokaasusta, koska se piti kivun hallinnassa. Nousin sängylle sisätutkimusta varten ja annoin luvan puhkaista kalvot. Hakeuduin jokaisen supistuksen aikana kylkiasentoon ja halusin ponnistaa. En tuntenut varsinaisesti mitään ponnistuksen tarvetta, kuten en edellisissä synnytyksissäkään. Keho kertoi, että ponnistaminen auttaa kipuun ja näin aloin tekemään. Kätilö luki tilannetta ja ilokaasupöhnän läpi kuulin, miten toinen kätilö kutsuttiin ja saapui paikalle. Ponnistin joka supistuksella kipua pois kylkiasennossa ja tunsin sen tutun kiristyksen. Ponnistin muutaman kerran voimakkaammin ja kuulin kätilön sanoneen vauvan käväisseen jo kurkkaamassa. Kesken viimeisen ponnistuksen avasin jo silmät vain ihmetelläkseni, että vauva nostettiin sieltä ylös meidän nähtäväksi. Kello oli 4.23.

Ja kaikki kipu hävisi. Sain vauvan heti rinnalleni. Istukka syntyi perässä ja kätilö arveli joutuvansa tarjoamaan kakkukahvit työkavereilleen metrin mittaisesta napanuorasta. Napanuora oli solmussa ja kietoutunut kaulan ympäri. Se sai sykkiä pyytämättä loppuun saakka ja anoppi leikkasi nuoran poikki. Ponnistusvaihe kesti vain neljä minuuttia ja synnytys hieman reilu 2h30min, josta alle tunti ehdittiin olla synnärillä.

TENS-laite oli oikein hyvä apu, vaikka salissa sillä ei enää niiden supistusten kanssa ollut kovinkaan kipua lieventävää vaikutusta. Ilokaasu ei vienyt kipua pois, mutta auttoi pitämään kivun koko ajan hallinnassa. Sen avulla hengitys oli supistusten aikana helppoa, se puuroutti kaiken metelin ympäriltä ja silmät kiinni pääsin vaipumaan siihen synnytyskuplaan. Kuulin ja reagoin vain tarvittaviin kysymyksiin. Montaa sanaa en puhunutkaan synnärillä ollessa. Kätilö todellakin osasi hommansa ja luki tilannetta täysin oikein koko synnytyksen ajan, eikä häärännyt yhtään ylimääräistä, vaan antoi mun olla rauhassa. Anoppikaan ei joutunut synnytyslaulamaan kanssani, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Paras apu olikin pelkkä hänen läsnäolo. Sängyllä ponnistaessani muistan ajatelleeni, miten tarvitsisin ex-mieheni siihen just nyt. Mutta sitten tunsin anopin vieressäni ja siitä tuli turvallinen ja hyvä olo ja niin syntyi sitten vauvakin.

Synnytyksen jälkeen päällimmäisin tunnetila oli ihmetys. Salissa aamupalaa syödessämme ihmettelimme vuoronperään ääneen onko tämä sittenkin unta, vai synnytinkö mä just vauvan. Sain yhtäkkiä kokea sen, mistä olen muita kadehtinut. Synnytys hyvillä viikoilla, mutta jo ennen laskettua aikaa. Salissa vapaa liikkuminen ilman kanyyleita tai muutakaan. Onnistunut ponnistusvaihe ja vain muutaman minuutin ponnistus. Ei oksitosiinitippaa, ei lääkkeellistä kivunlievitystä. Vain jumppapallo, TENS ja ilokaasu. Sain kokea luonnollisen synnytyksen vain itseäni kuunnellen ja itseni määrätessä tahdin ja synnytyksen kulun. Mua ei myöskään kaiherra ajatus vesisynnytyksestä, koska se ei selkeästi ollutkaan mun juttu tällä kertaa. Olisi ollutkin hölmöä mennä sen mielessä ajatellun toivelistan mukana ja jättää oman kehon kuuntelu. Olen siis äärimmäisen tyytyväinen tähän synnytykseen ja tämä oli täydellinen päätös raskaudelle.

Aamuvuoroon tullutta kätilöä lainatakseni, minä se sitten vain tulin ja synnytin!

10/10 synnytys, 10/10 poika.